“Kuluneet kulmahampaat loput kynsistä syö ja tuo perkeleen pohjoistuuli huulet siniseksi lyö” ❅

Ilon juhla suruun ja sydänsärkyyn vaihtuu tää joulukuu, kun sä valkoiset siivet kasvatat ja susta aika jättää.
Viikkojen stressi, ilo ja odotus - kaik’ unohtuu, kun Viikatemies on tulos’ ja kanssas’ saan viimeisen hetkeni viettää.


Jerome jouduttiin lopettamaan jouluaattona 24.12 2018 pölyallergian laukaiseman vakavan astmakohtauksen takia. Kunniallisen 27 vuoden iän saavuttanut kimo ori tuhkattiin ja sen tuhkat päästettiin tuulen mukaan pienessä tilaisuudessa uudenvuodenaattona Hallelujah’n säestämänä. Jeromea jää kaipaamaan erityisesti orin kasvattaja Nikki. Orin kuollessa maailmaan jäi kahdeksan kaunista varsaa, joista nuorin syntyi kaksi minuuttia ennen kuin Jerome julistettiin kuolleeksi.

✝ 11.12 2015-24.12 2018

RA Rose of Jerome

Virallinen nimi RA Rose of Jerome, “Jerome”
   
Rotu, sukupuoli Hollanninpuoliverinen (KWPN), ori
Säkäkorkeus, väri 170 cm, mustankimo (Ee/aa/Gg)
Syntynyt, ikä 11.12 2015, Japani, 27-vuotias
   
Kasvattaja Nikki VRL-14085, Rotten Angels
Omistaja, kotitalli Nikki VRL-14085, Rósgarðúr
   
Koulutustaso Helppo A, re. 160 cm, CIC2, noviisi valjakkoajo
Painotelaji Esteratsastus
Rekisterinumero VH15-012-0628
   
Meriitit Palkittu KTK-II (18 + 18 + 17 + 18 = 71p) 12/2017
  Palkittu ERJ-I (6 + 40 + 20 + 20 + 15 = 101p) 11/2018
  Palkittu YLA1 (34 + 33 + 17 + 15 + 3 = 102p) 11/2018
  Palkittu VPVL-I (13 + 21 + 30 + 40 + 29 + 14 = 147p) 10/2018
  Palkittu KWPN-I (3 + 2 + 40 + 10 + 10 + 10 = 75p) 11/2018
  Palkittu Superior Grade (80,556%) 10/2018

Omistin aikoinani Jeromen vanhemmat Hanoi Rosen ja Idahon. Kumpikin olivat hienoimpia kilpahevosiani ja rakastin niitä molempia kuin parhaita ystäviäni. Tiesin jo hyvin aikaisessa vaiheessa, että niistä kahdesta syntyisi minulle joskus kotiin jäävä varsa, mutta suunnitelmat antoivat odotuttaa itseään hyvän aikaa. Kun aika sitten koitti parittaa nämä kaksi parasta ystävääni toisilleen, olin enemmän kuin innostunut. En millään olisi malttanut odottaa, että niiden varsa syntyisi. En tiennyt, mitä odottaa - tulisiko siitä vanhempiensa kaltainen puhdas kimo, tulisiko siitä yhtä hyvä estehevonen, tulisiko siitä yhtä unelmainen luonne? Mitä jos siitä tulisikin katastrofi? Kaikki nämä kysymykset kuitenkin väistyivät, kun Jerome syntyi. Se oli kaunein näkemäni varsa pitkine valkeine hämähäkinjalkoineen, jotka vapisivat kuin haavanlehti sen noustessa niiden varaan ensimmäistä kertaa, ja tummine silmineen. Sillä oli leveä, puhtaanvalkea läsi ja tummanruskea, lähes musta peitinkarva.

Kaikki oli ensimmäisestä päivästä asti pelkkää taikaa Jeromen kanssa. Olin omistanut ja työskennellyt monien varsojen kanssa niiden syntymästä asti, mutta Jeromessa oli jotain ainutlaatuista. Alkuviikosta se hoiperteli emänsä perässä kuin Bambi jäällä, kun taas loppuviikosta se oli haalistunut perusruskeaksi ja juoksi jo kuin vanha tekijä. Sitä ruvettiin pian jo totuttamaan kosketukseen ja käsittelemiseen. Bambi oli kaikkea muuta kuin ujo.

Ensimmäistä syntymäpäivänviettoaan lähestyessään Jeromesta oli jo tullut ihmisrakas, tummanruskea Duracell-pupu. Odotin siitä jo ruunikkoa, sillä sellainen oriista näytti kovin olevan muodostumassa. Karvan vaihtuessa sen läsi oli ohentunut ja muutenkin muuttanut hieman muotoaan, ja sen sukat ottaneet enemmän muotoa. Ori oli jatkuvasti keksimässä itselleen puuhaa ja opetteli muun muassa avaamaan salpoja, kuin parempikin Houdini. Jo tässä iässä orin leikkisyys tuli hyvin esille kaikessa, mitä sen kanssa teki; Nuorille oria ei voinut edes antaa, koska se huijasi nuoria ja kokemattomia hevostyttöraukkoja. Yli 20 vuoden kokemuksen jälkeen se on jo ammattilainen ihmisten testaamisessa. Jerome oli kun salamapallo ja tuhosi kaiken tielleen tulevan, jos sille ei antanut parempaa tekemistä. Yhtenä talvena oli niin kylmä, että aitojen sähköt olivat katkenneet, ja fiksuna poikana Jerome oli nähnyt tilaisuutensa ja järsinyt tiensä niiden läpi. Siinähän sitä ja sen tarhakavereita sitten jahdattiin pitkin pitäjää.

Nuoruudestaan vähän rauhoittunut, mutta yhä eloisa ja menevä Rose of Jerome ei aina ollut sieltä helpoimmasta päästä. Tuttujen ihmisten kanssa se osasi olla oikein unelmainen, mutta uusia se kyykytti ihan huolella. Jeromea olisi siis voinut kuvailla ilkikuriseksi hevoseksi, joka ei antanut mitään ilmaiseksi. Laumassa ori oli ehdottomasti johtajatyyppiä, se päätti mitä tehdään ja miten tehdään, eikä sille ryppyilty. Liian lähelle tulevat hevoset saivat hampaasta, mutta kunhan tarhakaveri ymmärsi olla tunkematta ihan kainaloon, niin Jeromen kanssa oli helppo elää harmoniassa. Tammoille ori esitteli itseään vielä puolieläkkeelläänkin, ja innostui yhä väläyttelemään oikein ilmavaa ja majesteettista askellusta. Laitumella Jerome keskittyi pääasiassa laiduntamiseen, mutta tarhassa se tarvitsi tekemistä. Tällöin sille kannatti antaa vaikka jumppapallo leikkikaveriksi, kun ori ei pahemmin hevoskavereista perustanut. Pallon kanssa leikkiminen ja sen perässä käveleminen tai orin innostuessa jopa ravaaminen teki myös hyvää Jeromen kunnolle. Tarhasta haettaessa se tuli ihmisestä riippuen joko portille vastaan, tai juoksi karkuun.

Yleisesti Jerome oli helposti tylsistyvä, arvonsa tunteva ori, jossa oli vähän yhden ihmisen hevosen vikaa. Kai se oli vain tottunut olemaan omistajansa vauva ja silmäterä, sillä ori oli päässyt hieman liian helpolla koko elämänsä. Omistajansa kanssa Jerome tietysti oli oikea enkeli, jotta hoitajien valitukset pirullisuudesta kaikuivat kuuroille korville, mutta tuntemattomille ja vähän tutummillekin ihmisille ori järjesti mielellään vähän ohjelmaa. Sen hampaat olivat erityisen kovassa käytössä, sillä ori mieli järsiä kaiken mahdollisen, kuten riimunnarut ja ohjat, jos ne vaan jätti sen tielle. Jerome oli myös oppinut pistämään hoitajiin vauhtia mekkaloimalla ja satunnaisesti myös oikuttelemalla. Ja vaikka se ei tarhakavereistaan erityisemmin pitäny, se pureskeli muiden hevosten loimia ja erityisesti loimivöitä. Tämänkin takia jumppapallo oli oikein hyvä idea tarhaan. Vanhemmalla iällä Jerome oli jo oppinut keskittymään jumppapalloonsa, kun se sellaisen sai, ja kavereiden loimet pääsivät yleensä pälkähästä. Orin omia varusteita se kuitenkin tuhosi edelleen, joten kannatti katsoa tarkasti, mihin sen harjapakin laski.

Kuten hoitajien, täytyi eläinlääkärin ja kengittäjänkin kaveerata Jeromen kanssa, ja namipalat olivat oiva keino siihen, olihan se täysin ruuan perään. Eläinlääkäriä ori ei yleensä pahastunut, mutta neuloista se ei luonnollisesti pitänyt, ja silloin se saattoi yrittää nipistää takaisin hampain tai kavioin. Perustutkimuksissa Jerome käyttäytyi oikein mallikkaasti niin kauan, kun se löysi jotain, mihin keskittyä ja mikä kiinnosti sitä. Eläinlääkärin oli myös hyvä pitää välinepakkiaan tarpeeksi kaukana orin hampaista, sillä ori ei todellakaan tuntenut rajoja, että mitä se sai pistää suuhunsa ja mitä ei. Kengittäjä olikin sitten asia aivan erikseen, sillä siinä yhdistyi kaksi Jeromen inhokkiasiaa; Paikallaan seisominen ja jalkojen nostaminen. Kengittäjä sai siis nähdä vaivaa pitääkseen Jeromen jalat ylhäällä koko kengityksen ajan, ja sitten tarvittiin vielä omistaja tai hoitaja pitämään ori keskittyneenä, jotta se ei hermostunut paikallaan seisomisesta. Jollain ihmeen kaupalla nämäkin asiat saatiin hoidettua lähes arkipäiväisesti, vaikka Jerome ei tuntunut koskaan oppivan, että molemmat ammattilaiset olivat hyvästä.

Taluttaessa ori saattoi olla melko kärsimätön ja yrittää kiilailla ihmisten ohitse, tai tylsyyksissään olla säikähtelevinään pienimpiäkin ääniä. Todellisuudessa se oli pomminvarma hevonen, kun se vaan jaksoi keskittyä olennaiseen. Jeromella tuntui olevan kiire kaikkialle, joten oli hyvä idea kiepauttaa riimunnaru turvan ympärille tai pujottaa se hevosen suuhun, jos ei halunnut kaikin voimin roikkua riimunnarussa. Erityisesti tammojen läheisyydessä oli hyvä varautua pieneen vastarintaan, vaikka Jerome osasi kyllä komennettaessa käyttäytyä. Traileriin taluttaminen oli orille nykyään niin arkipäiväistä, ettei Jerome jaksanut hommasta sen suuremmin välittää. Oria kannatti kuitenkin kuljettaa mieluiten yksinään, taikka ei-tuttavallisten hevosten kanssa, jos se vain oli mahdollista. Traileriin täytyi myös laittaa joko heinäverkko tai suolakivi, jotta Jeromella oli jotain mihin keskittyä matkan ajan, sillä muutoin se rupesi helposti tuhoamaan traileria sisältäpäin joko potkimalla tai puremalla, jos trailerin sisus oli esimerkiksi puuta tai periksiantavaa muovia.

Hoidettaessa Jerome oli vähän sellainen, että se seisoi aloillaan vain, jos sitä itseään huvittaa. Oria saattoi olla hankala saada tekemään yhteistyötä tuntemattomien kanssa, eikä sen oma, vahva tahto taipunut ihan helpolla ihmisen toiveisiin. Kun Jeromelle vain antoi vähän aikaa tutustua, se saattoi helpostikin kiintyä tiettyihin ihmisiin, ja niille ihmisille se oli oikein mukava hevonen. Jalat nousivat vasta, kun niitä tarpeeksi jaksaa nostella, eikä Jerome tahtonut vapaaehtoisesti pitää niitä ylhäällä, joten hoitajan tuli jaksaa oikeasti pidellä niistä kiinni. Harjaaminen sujui yleensä mutkattomasti, mutta ori oli aika herkkä, eikä sitä saanut painaa liian kovaa kumisualla, edes hierontamielessä. Hierominen oli siis paras hoitaa paljain ja lämpimin käsin, sillä siitä Jerome todella piti. Pesemisestä ori ei perustanyt sitten ollenkaan, vaan se yritti väistellä vettä parhaansa mukaan ja pakittaa ulos pesukarsinasta. Yleensä hoitaja oli tämän operaation päätteeksi hevosta märempi, vaikka sitä olisi kuinka yrittänyt olla kastumatta tälläkin kertaa. Se oli myös hyvin malttamaton joutuessaan seisomaan paikoillaan, eikä jaksanut odottaa, että päästään lähtemään.

Varustettaessa se rupesi puhisemaan ja paukuttelemaan jalkojaan, että “c’mon, mennään jo!”. Napakka komennus lääkitsi jalanpoljentaa vaihtelevalla menestyksellä, mutta sitä kannatti ainakin kokeilla. Satuloidessa Jerome tykkäsi pullistella, ja moni oli lentänyt orin selästä alas juurikin siistä syystä, ettei satulavyötä oltu saatu tarpeeksi kireälle, ori kun osasi valmistautua kiristämiseen juuri selkäännousun jälkeen. Ratsastaja sai siis olla ovela, jos halusi penkkinsä pysyvän Jeromen selässä. Kuolaimet menivät suuhun joko päättäväisyydellä ja kärsivällisyydellä, tai sitten hunajavalelulla, riippuen ihan siitä, halusiko orin kanssa päästä liikkelle nyt vai kymmenen minuutin päästä. Suitsiessa ori tapasi painaa päänsä niin alas, kuin se vain pystyi, vaikka Kiinaan asti. Mikäli se ei syystä tai toisesta päässyt painamaan päätään alas, se saattoi yrittää vähän puskea hoitajaa turvallaan. Tässä vaiheessa hoitajaa oli hyvä muistuttaa, että ei se ilkeä ole, se on vain... Omanlaatuinen. Ja ehkä vähän ilkikurinenkin. Tai aika paljon.

Ratsastettaessa Jerome oli oikea unelmahevonen, jos sitä osasi käsitellä oikein. Orilla oli pumpulinpehmeät, reippaat ja ilmavat askellajit, joissa oli helppo istua. Sakeinkaan lumituisku ei olisi saanut sitä pysähtymään, kun sillä oli määränpää, joten Jeromen saattoi aina luottaa kantavan kotiin asti. “Väärän” ihmisen kanssa se kuitenkin pisti hanttiin jo alusta asti; Silloin se pyöri ympyrää kuin hyrrä, kun satulaan yritti nousta, eikä välttämättä totellut apujakaan kovin helposti. Pukittelu oli melko yleinen kokemus, jos orin selkään päästi liian kovakouraisen ja osaamattoman ratsastajan, minkä vuoksi Jerome oli ehdottomasti kokeneemman ratsastajan ystävä. Kärsivällisyys kuitenkin palkittiin myös tämän hevosen kanssa, ja Jerome oli ihmisten onneksi nopea kiintymään. Luottamus täytyi yhä ansaita pidemmän kaavan kautta, mutta sen kanssa oli helppo kaveerata, ja tällöin myös luottamuksen ansaitseminen oli helpompaa, kun Jerome ei yrittänyt kouluttaa ratsastajaansa. Sopivan ja orin hyväksymän ratsastajan kanssa se oli kuitenkin hyvä ratsu, joka oli herkkä avuille ja vastasi niihin viiveettä, eikä sählännyt ylimääräisiä. Rautainen ammattilainen siis.

Esteratsastus oli ehdottomasti orin heiniä. Vaikka sen jalat pysyivät varmasti maassa, kun valloitettiin vuoria, hyppäsi Jerome upealla tyylillä. Se kulki eteenpäin omalla ja hyvin tehokkaalla moottorilla, ja vaikka se ei automaattihevonen ollutkaan, niin sitoutuneen ratsastajan kanssa orin potentiaalilla ei ollut rajoja. Oria täytyi ohjata oikeassa kulmassa esteelle ja muistuttaa, milloin hypätään, jotta Jerome ei juossut pelottomasti suoraan esteen lävitse. Jerome tarvitsi siis ratsastajaansa ja ratsastajan panostuksen esteradalla, joten satulaan noustessa oli hyvä varautua työntekoon. Ori oli myös älykäs hevonen sekä nopea oppija, ja kovan työn tuloksia näki yleensä melko lyhyellä aikavälillä. Vielä myöhemmälläkin iällä Jeromesta paistoi into työskentelyyn ja erityisesti esteratsastukseen, minkä vuoksi sen kanssa olikin hyvä hypätä ahkerasti. Vanhuus toi kuitenkin mukanaan kaikenlaisia vaivoja, joten vaikka ori oli omasta mielestään kykenevä hyppäämään vielä 160 senttimetriä joka päivä, kannatti estekorkeus pitää sopivan matalana ja hypätä korkeampia vain satunnaisesti. Loppukäynteihin oli hyvä varata paljon aikaa, sillä Jerome ei aina malttanut lopettaa.

Jerome ehkä oli nopea oppimaan, ja lahjakaskin se oli, mutta kouluratsastukseen se ei vain soveltunut. Ei niinkään sen takia, että se ei olisi voinut oppia kouluratsastusta tai että se oli jollain tavalla huono valinta lajiin, vaan enemmänkin siksi, että Jerome ei tahtonut soveltua kouluratsastukseen. Orin mielestä se oli vain niin tavattoman tylsää ja turhanpäiväistä, minkä vuoksi ratsastaja saikin olla jatkuvasti keksimässä uusia tehtäviä, jotta hevonen pysyi hereillä ja keskittyneenä. Tylsistyessään Jeromesta tuli hankala ratsastaa, sillä silloin se ei pysynyt ollenkaan kuulolla ja vastasu apuihin hyvin jäykästi. Ratsastajan täytyi myös tutustua kaasu- ja jarrupoljinten löytämiseen, ori kun tahtoi painella eteenpäin ilman estoja ja rajoja. Erityisesti kouluratsastuksessa Jeromella meinasi olla vähän liikaa vauhtia ja mikäli ori ei ollut vielä ehtinyt purkamaan energiaansa siltä päivältä, sen takapääkin saattoi olla kuin heliumilla täytetty; Hyvin kevyt ja helposti nouseva. Nopea juoksutus tai muutama tunti tarhassa ennen kouluratsastusta oli siis oikein hyvä idea, jos ei halunnut maistella kentänpohjaa.

Maastohevosena ori oli varmajalkainen ja peloton menijä. Ori toimi hyvin yksin ja ryhmässä, mutta se kannatti laittaa viimeiseksi jonossa, ettei takana oleva päässyt vahingossakaan liian lähelle Jeromea. Vaihtelevat maastot olivat selkeästi tämän hevosen mieleen, joten uusiinkin maisemiin saattoi rohkeasti suunnata! Ainoa “ongelma” Jeromen kanssa oli se, että vaikka se vihasi pestyksi tulemista, se rakasti vettä ja uimista, ja ampaisi sekunnin murto-osassa uimaan, jos se näki lammen tai järven, tai edes tarpeeksi suuren vesilätäkön, jossa se saattoi loiskutella. Lämpiminä päivinä tämä vesihirmu oli siis oiva valinta mukaan viilentävälle reissulle järvelle. Sileän maaston lisäksi Jerome oli varma ja rohkea maastoesteratsu, joka ylitti vaikka millaista tukkia, pensaikkoa ja pituusestettä. Maastoesteilläkin ori tarvitsi ratsastajan panostuksen, ehkä jopa enemmän kuin perinteisillä rataesteillä, joten vain valppaan ja kokeneen ratsastajan, joka tiesi mitä tekee, kannatti suunnata maastoesteille tämän hevosen kanssa.

Kilpailutilanteissa ja kisapaikoilla Jerome oli utelias ja innokas kohtaamaan uutta. Yleensä se unohti temppuilut ja oikuttelut päästessään uuteen paikkaan, ja keskittyi enemmän uusiin ja kiehtoviin hajuihin sekä esineisiin. Joskus se jopa tervehti toisia hevosia, vaikka se ei hevoskavereista välittänytkään. Hoitaminenkin sujui paljon nopeammin kisapaikoilla, kun Jerome tutki ympäristöä tuhoamisen ja hoitajan kiusaamisen sijaan. Kisasuoritukset tuppasivat myös olemaan parhainta laatua Jeromelta, sillä uudet paikat saivat sen aistit herkimmilleen ja näin ollen se oli myös herkempi avuille. Se myös selkeästi antoi kaikkensa radalla ja tiesi, että nyt ei ole aikaa pelleilyyn. Ori pärjäsi myös hyvin yön tai pari uudessa paikassa stressaamatta sen enempää, eikä sitä aina oikein kiinnostanut palata kotiin, kun uusi paikka oli niin kauhean mielenkiintoinen. Porkkana tai pari olivat siis paikallaan, kun Jeromea yritettiin saada valmisteltua ja sitten vielä talutettua trailerin kotimatkaa varten, eikä siihen halunnut tuhlata puolta päivää.