Suomalainen vieraalla maalla
Mun historiani hevosten kanssa alkaa pieneltä puskatallilta nimeltä Sotamaalaus, kun mä olin noin nelivuotias. Ei sillä silloin vielä ollut niin komeaa nimeä,
mutta se oli mun enoni Miika Kiiskin pihatalli, jossa asui kourallinen suomenhevosia. Mä aloitin ratsastamisen Tuonelanjoutsen-nimisellä suokkiorilla; Tuomas oli
aivan valtava musta ori, mutta kiltti kuin mikä, ja sen selässä mä sitten opin pysymään kyydissä ihan noin alkajaisiksi. Opeteltiin sen kanssa sitten pikkujuttuja
ja kun mulla oli ikää kaksinumeroisen luvun verran, mä aloin käymään ihan ratsastuskoulussa Kiteellä. Siellä mä opin ratsastamaan niinkin paljon, että osallistuin
jo pieniin seurakisoihin junnuratsastajana. Ratsastuskoulun jälkeen mä vuokrasin puoliveritammaa Värtsilässä useamman vuoden. Ei se mitään hurjan hienoa osannut,
mutta se piti taidot terässä siihen asti, että mä täytin 18 ja maailman ovet aukesi mulle. Mä pakkasin laukun ja lähdin ensimmäisellä junalla Joensuusta Helsinkiin,
missä mä harrastin hieman kansainvälisemmissä piireissä, kuin pienellä Kiteellä. Kaksi vuotta mä jaksoin pysyä Helsingissä, ennen kuin otin ja lähdin
reppureissaamaan; Mä tein reissulla paljon muutankin, mutta aiheessa pysytelläkseni mä kerron, että tein töitä useammalla tallilla Saksassa, Tanskassa ja
Hollannissa. Kävin mä vetämässä yhden kierroksen Amerikassakin, missä mä olin, kun se kaiken muuttanut puhelu tuli; Mun Miika-enoni oli todella sairas ja kutsu
kävi kotiin. Mä ehdin olemaan kotona kolme viikkoa, ennen kuin Miika sitten kuoli, ja yhtäkkiä kahdeksan hevosta ja niiden kotitalli oli ilman omistajaa.
“Ei vittu. Ette sitten kliseisempää tallia voineet sysätä mulle” oli mun ensimmäiset sanat, kun mä palasin monen vuoden tauon jälkeen Lappiin Miikan tallille. Se oli punainen latotalli valkoisilla ikkunankarmeilla, eikä naapuritaloa näkynyt tiheän puukasvuston läpi. Se oli silloin pelkkä vanha navetta kahdeksalla karsinalla ja Euroopan ja Yhdysvaltojen loisteen jälkeen punainen pirtti tuntui epätoivoiselta kohtalolta. Siitä tuli kuitenkin mun koti ja paras asia, mitä mulle koskaan oli tapahtunut. Mä nimesin mun pienen pihatallini Sotamaalaukseksi, remontoin navettaan lisää karsinoita ja muutama vuosi myöhemmin pihalle tuli toinen tallirakennus asuttamaan kaikkia suomenhevosia, mitä mä sinne hamstrasin. Mä tapasin Sam Wrightin, rakastuin, ja menin naimisiin. Mä kasvatin suomenhevosia ja kilpailin Suomen paremmissa kilpailuissa. Mulla oli erinomaisia, hauskoja ja itsenäisiä työntekijöitä mun tallissa, jotka kaikki tekivät kaikkensa mun hevosten eteen. Ruusujärvi oli hirveän pieni paikka, mutta se jätti muhun ja mun elämään suurensuuren jäljen. Mä en ollut ollut edes kolmeakymmentä, kun Sotamaalaus jäi mulle, ja mä rakensin sinne täydellisen elämäni. Mä kuitenkin kirjoitan tätä pienessä omakotitalossa Kanadassa, joten lienee ilmiselvää, ettei tarina pääty tähän. Ei, ei se valitettavasti pääty. Me oltiin Samin kanssa niin onnellisia siellä, mutta sitten koitti pitkä, kuuma kesä ja maastopalo, joka levisi laitumilta meidän kotipihaan ja talleihin. Mä muistan ikuisesti, kuinka luja meteli siitä palosta lähti, kun mä heräsin siihen keskellä yötä. Me menetettiin monta hevosta ja meidän koti, meidän maanpäällinen paratiisi.
Palon jälkimaininki on mun muistissa edelleen aika sumuinen, mutta hyvä niin. Riina Vaskivuo piti meidän naapurissa ratsastuskoulua ja oli välttynyt hurjalta palolta suurimmaksi osaa; Jokunen heidän laitumistaan oli kärähtänyt, mutta lähes kaikilta vahingoilta vältyttiin. Vaskivuo osti sen, mitä Sotamaalauksesta enää oli jäljellä, ja me muutettiin ensin pienen pieneen vuokrayksiöön ja sijoitettiin hevoset halvimmille talleille, mitä Lapista löytyi. Se oli erityisesti mulle ihan hirveän rankkaa aikaa, koska mun lapsuuden kesien tila, kaikki mitä Miikasta oli jäljellä, ja niin moni mun rakkaasta hevosesta oli yhtäkkiä tuhkana tuulessa - kirjaimellisesti. Sam teki töitä englanninopettajana Ruusujärven yläasteella ja mä sain ihan säälistä töitä läheisestä ruokakaupasta, jotta me pystyttiin elättämään itsemme ja hevosemme. Mun ystäväni Sonja ja hänen miehensä Oliver auttoivat meitä rahallisesti todella paljon, kunnes me päästiin takaisin jaloillemme. Ensimmäiset pari vuotta me yritettiin rakentaa uutta kotia Lappiin ja saatiin siinä kaaoksessa meidän poika Leo. Leo ehti täyttää vuoden, kun me tehtiin Samin kanssa päätös jättää Suomi taakse ja muuttaa Samin kotimaahan Kanadaan. Sam on Ontariosta, mutta me ostettiin pieni maatilanpalanen Albertan takapajulasta, ränsistynyt hökkeli sekin. Meillä oli siinä kuitenkin kodin alku ja koronapandemian aikana me jouduttiin väkisinkin tottumaan olemaan siellä, ja siitä kasvoi lopulta koti, erityisesti Leon takia. Naapureiden avulla me saatiin vanha navetta remontoitua sisältä vähän kestävämpään uskoon, niin että sinne uskalsi laittaa ihan oikeita hevosia, ja nyt meillä on kuusikarsinainen pikkutalli ja oma pieni talo, jossa vilistää seitsemänvuotias rasavilli poikanen ja sen mammuttimainen isä.
Mutta mä varmaan olen hölissyt ihan tarpeeksi jo, joten sen pidemmittä puheitta... Tervetuloa Rosén-Wright Ranchille.
- Sanni Rosén-Wright