Krj-tuotoskilpailut 16.08 2020

Kilpailupäivä su 16.08 2020, viimeinen ilmoittautumispäivä la 15.08 2020
Järjestyspaikka Sotamaalaus, vastuuhenkilö Nikki (VRL-14085)

Kyseessä on tuotoskilpailut, ja ne tuomaroidaan palautetun tuotoksen perusteella. Tuomarointiperusteluista lisää luokkakuvauksissa. Tarina tulee jättää joko osallistumisen yhteydessä tai erikseen, mutta viimeistään viimeisenä ilmoittautumispäivänä. Tämän jälkeen saapuneista taikka lähettämättä jätetyistä tuotoksista ratsukko hylätään. Tarinaluokissa sanamäärien yläraja on 600 sanaa, alarajaa ei ole. Jokaisessa luokassa on vapaavalintainen taso välillä Helppo D-Vaativa A.

Osallistuminen

Yhteen luokkaan otetaan 30 osallistujaa, max. 2 hevosta/ratsastaja/luokka
Yksi hevonen saa osallistua yhteen luokkaan yhden kerran ja max. kahteen luokkaan koko kilpailussa
Ratsastajan VRL-tunnus on pakollinen, mutta hevosen VH-tunnus on vapaaehtoinen
Osallistua saa vasta, kun kilpailut löytyvät VRL:n kisakalenterista!

Osallistuminen sähköpostiin nikkimarilynferrari@gmail.com otsikolla Sotis KRJ muodossa:

Luokka nro (rv)
Ratsastaja (VRL-00000) - Hevonen VH00-000-0000 (taso)

Luokat ja tehtävänannot

Luokka 1. Junnuvaara!
Syystä x, y tai z, osallistuva talli on päättänyt laittaa kilpahevosensa selkään tallin vähiten kilpakokemusta kartuttaneen ratsastajansa. Kerro joko ratsastajan itsensä, tai päätöksen tehneen henkilön näkökulmasta miten kisapäivä meni; Ajankohdan tulee olla kilpapäivänä, mutta se voi olla ennen tai jälkeen kisasuorituksen, tai kisasuorituksen aikana. Osallistuminen tapahtuu tarinoimalla ja tuomaroinnissa katsotaan tunnelmaa, tekstin sujuvuutta sekä tehtävänannon ohjeiden seuraamista.

Luokka 2. Sotasävel
Sotamaalauksella on oma Spotify-listansa, jonka kappalevalinnat juontuvat Sannin varhaisesta aikuisuudesta, Sannin ja Samin tapaamisesta ja tallin taipaleesta. Tutustu talliin joko ihan vain päällisin puolin, taikka sitten syvemmin, ja ilmoita, mikä Sotiksen kappale listalta puuttuu! Osallistuminen tapahtuu ilmoittamalla esittäjä ja kappaleen nimi, ja halutessaan perustelut kappaleen valinnalle. Tuomaroinnissa tuomaroidaan kappaleen sopivuutta talliin tunnelman ja sanoituksien saralta.

Luokka 3. Jeesus ratissa
Hevosesi säikähtää kisasuorituksen aikana ja menetät hallinnan, mutta onneksesi jokin korkeampi voima vaikuttaa ohjaavan hevostasi, jotta se ei juokse pää viidentenä jalkana aitaan tai jyrää jotakuta parkaa jalkoihinsa. Mitä hevosesi säikähti ja miten tilanne päättyi? Osallistuminen tapahtuu tarinoimalla ja tuomaroinnissa katsotaan tunnelmaa, tekstin sujuvuutta ja tehtävänannon ohjeiden seuraamista.

Luokka 4. Kapteeni käskee
Pihatossa seisoo Koukku, Sotamaalauksen virallinen kukko, joka huutelee ja kukkoilee kaikelle, mikä liikkuu, ja toisinaan sillekin mikä ei. Herra Huomionkipeä osaa olla melkoisen vakuuttava esittäessään asiansa, mutta kaikkien mieleen se ei ole... Mitä hevosesi tuumaa Koukun huuteluista? Osallistuminen tapahtuu tarinoimalla ja tuomaroinnissa katsotaan tunnelmaa, tekstin sujuvuutta sekä tehtävänannon ohjeiden seuraamista.

Tulokset

Luokka 1 3/30
1. Nicolaas Brouwer (VRL-11911) - Heavenbound de Winter VH19-155-0008 (HeA)
2. Niklas (VRL-14897) – Arlekin (HeD)
3. enna (VRL-14704) - Kaarnan Mansikkapusu VH19-018-0253 (HeA)

Luokka 2 1/30
1. enna (VRL-14704) - Sielunkuiskaaja VH19-018-0446 (VaB)

Luokka 3 2/30
1. enna (VRL-14704) - Kahmon Kultapiru VH18-018-0992 (HeA)
2. Sonja Lovell (VRL-11911) - Snillin Tiikerililja VH16-018-1212 (HeA)

Luokka 4 4/30
1. Katariina Koivuniemi (VRL-13283) - Kunmitusjuttuja VH20-018-0505 (HeA)
2. Humutin (VRL-14618) - Sotamaalauksen Kellonsoittaja (HeB)

3. enna (VRL-14704) - Vappulan Muskotti VH19-018-0454 (HeA)
4. Chao (VRL-02415) - Dwi Ayu VH20-166-0001 (HeC)

Tuotokset

Luokka 1.

"Sä olet julma nainen", Anton totesi hiljaa katsoessaan sivusta serkkuaan, joka oli hätää kärsimässä verryttelyssä Bonnien kanssa. Jätin kommentin täysin huomiotta. Miten niin muka julma? Nico itse sanoi haluavansa kenttäratsastajaksi. Se vaatii myös kouluratsastusta ja kyseisessä lajissa kilpailemista. Kieltämättä meno näytti juuri nyt aika huolestuttavalta, mutta hyvää kokemustahan tästä vain saisi. Hevosvalintakin oli oikein osuva. Nico on sen verran massava kaveri, ettei alle 170 senttistä oikein voinut ottaa. Olin ehdottanut jopa Vinskiä ratsuksi, mutta tässä vaiheessa koko muu henkilökunta oli pistänyt kapuloita rattaisiin - kuulema Nico tulisi kokovartalokipsissä takaisin, jos laittaisin hänet Vinskin selkään.

Noh, nyt ratsuna oli sitten maailman ihanin Bonnie. Kiltti tamma yritti minut ohittaessaan selvästi parhaansa, muttei oikein tiennyt pyydettiinkö siltä sulkua, avoa vai ympyrälle lähtemistä. Nico pinnisteli naama punaisena istuakseen isoliikkeisen hevosen selässä ja huitoi jotain ohjillaan. Välttelin viimeiseen asti katsekontaktia Antonin kanssa, ettei hän pääsisi katsomaan minua kuuluisilla "kato kuka oli oikeassa taas" -katseellaan. Sen sijaan otin katsekontaktin Nicon kanssa saadakseni hänet luokseni. Tai siis yritin ottaa, koska ilmeisesti miehen silmät olivat jo lasittuneet niin, ettei hän nähnyt eteensä. Hetken kuluttua onnistuin kiinnittämään ratsastajaraukan huomion, ja hän pysäytti valkoisen ratsunsa eteeni.

"Mä en muista sitä rataa", Nico valitti hiljaa. Kurtistin kulmiani hämmentyneenä. "Nico rakas, sä olet suorittanut tämän kyseisen radan kotona jo ainakin sata kertaa. Jopa Emily antoi siunauksensa, että sä voit lähteä kilpailuihin. Joten mikä nyt on hätänä?" kysyin, yrittäen kuulostaa mahdollisimman lempeältä. "Täällä on ihan erilainen tunnelma kuin estekilpailuissa", Nico mutisi, kääntäen vihreät silmänsä apua anellen serkkunsa suuntaan. Anton vain kohautti hartioitaan ja pudisti päätään pahoittelevasti. "Hei älä viitsi, me ollaan Sotiksessa! Tunnelma on aivan erinomainen, eikä se nyt muutenkaan ole niin justiinsa, miten se rata menee", yritin lohduttaa, mutta selvästi sanat eivät menneet perille. Yleensä intoa puhkuva mies istui nyt huonossa ryhdissä ja jännittyneenä.

"Luota edes Bonnieen. Se hoitaa ton radan kotiin vaikka unissaan", totesin hiljaa, rapsuttaen taskujani hamuavan tamman kaulaa. Nämä sanat saivat Nicon hieman virkoamaan. "Mä lupaan, että jos nyt saat muutaman hyväksytyn tuloksen koulukilpailuista, niin voidaan alkaa katsomaan sitä kenttäratsastusuraa ihan tosissaan", lisäsin. "Oikeesti?" Nico kysyi, kohottaen katseensa minuun. Niissä oli havaittavissa häivähdys tutusta kipinästä. "Ehdottomasti", vakuutin, laskien oikean käteni sydämeni ylle kuin valan vannoakseni. "Eiköhän mennä, Bonnie", mies totesi, ryhdistäytyi ja ohjasi ratsunsa takaisin verryttelyyn. Ja kas kummaa, meno näytti heti paremmalta. Kaikki on pidemmän päälle pääkopasta kiinni.

 

Mitä mä oikein aattelin? Emmä oo valmis kisoihin!

Lainatut valkoiset kisahanskat oli mulle oikeasti pari numeroa liian isot, mutta juuri nyt ne tuntuivat ahtailta. Ne liimautui häiritsevästi sormien väliin niin, että kämmenet tuntuivat ihan joltain vesinokkaeläimen räpylöiltä eikä ohjat tahtoneet pysyä hyvin näpeissä. Saappaat joita olin käyttänyt monet kerrat ennenkin ja täten todennut sopiviksi, jostain syystä kuitenkin hankasivat toista kantapäätä parhaillaan auki ja varret tökkivät polvitaipeisiin aina kun jalka koukistui yhtään liikaa. Ja miten pelkkä ravissa istuminenkin tuntui tänään niin kauhean vaikealta? Arlekin harppovat raviaskeleet tuntuivat heittelevän mua irti satulasta joka askeleella vain lisää ja lisää, samalla kun yritin epätoivoisesti pysyä syvällä satulassa. Eikä jalan alla oudosti pyörivät jalustimet auttaneet asiaan, kun välillä tuntui että ne tippuisivat ihan just jalan alta ja välillä taas tuntui että koko jalkaterä oli valahtamassa läpi. Jopa jalustinhihnat tuntui olevan ainakin reiän liian pitkät.

Vilkuilin varovasti aidan reunalle ja hain katseella tuttua kasvoa muiden joukosta. Luojan kiitos oikea henkilö oli helppo löytää. Siinä missä jo kyynersauvat auttoivat paikantamisessa, niin punaiset ylös sidotut rastat toimivat majakkana että missä mies meni. Ainakin hän näytti rauhalliselta, eikä siltä että miettisi mitä ihmettä yritin räpiköidä hänen hevosen selässä että alas just nyt. Ympäriltä kuuluvat aplodit saivat mut tajuamaan että mua edeltänyt ratsukko oli saanut suorituksensa loppuun. Seurasin nieleskellen kun toinen ratsukko käveli löysin ohjin pois matalien aitojen sisältä, ratsastaja kovasti hevosensa kaulaa molemmin käsin taputellen. Suuta kuivasi. Vilkaisin vielä nopeasti kehän ulkopuolella olevaa tukijoukkoani ennen kuin pakottauduin pyytämään hevosta raviin ja siirtymään suoritusalueelle.

 

Otto pudottautui Pusun selästä jalat tutisten. "Hyvinhän se meni!" huudahdin silmät säteillen nuorelle pojalle, joka näytti siltä kuin pyörtyisi kohta. Otto oli nuori, 13-vuotias poika, joka oli ihan sattuman kautta päätynyt valmentautumaan meidän hevosillamme. Hän oli aloittanut auttamalla tallihommissa ja kerran hädän tullen istutin hänet hevosen selkään, kun liikuttajista oli pulaa. Eipä nöyrä poika ollut kertonut käytäviä lakaistessaan, että osasi ratsastaa! Oli kuulemma unohtanut mainita asiasta.

"Mut se väistö meni ihan pieleen, ja näitkö ne mun voltit, äh!" poika torui itseään ja hautasi kasvonsa Pusun kaulaan. "Oot taas liian ankara itsellesi. Joo, ainahan radassa on parannettavaa, vai oletko nähnyt kenenkään saavan sataa prosenttia?" naurahdin ja taputin poikaa olkapäälle. "Nää oli teidän ekat kisat, sitäpaitsi teillä oli paljon hyviäkin pätkiä", jatkoin vielä ja samassa Oton katse kääntyi minuun. "Oikeestiko?" hän kysyi. Otto oli äärimmäisen itsekriittinen ja moitti itseään jo siitä, jos lakaisun jälkeen käytävälle jäi yksi heinänkorsi. Tiesin, että hän tarvitsi mun tukeani tänään, joten oli päivänselvää, että mä olisin mukana tsemppaamassa. "Mä hoidan Pusun pois", poika totesi. Tunnollinen kaveri ei edes kisahoitajaa halunnut mukaansa, halusi itse huolehtia rakkaasta ratsustaan.

"Ja mitä vielä, 61 prossaa tuli!" riensin Oton luo heilutellen tuomarilta hakemaani lappua. Otto hätkähti. Puna levisi pojan poskille ja hän hihkaisten rutisti Pusua. "Sä teit sen, sä oot paras tamma ikinä!" hän leperteli punarautiaan ratsunsa korvaan. "No katopa tuomarin palautetta", totesin virnistäen. "Napakka ratsastus, siisti istunta. Muoto saisi olla ryhdikkäämpi ja takapää paremmin alla. Tarkkaa työskentelyä", Otto luki ääneen ja hänen kasvoilleen levisi maailman levein hymy.

Luokka 2.

Savages Pt. 1 - Chorus - Pocahontas, David Ogden Stiers

Sanni vaikuttaa hyvin reviiritietoiselta ihmiseltä, mitä tulee hänen talliinsa ja hevosiinsa (ja Samiin). Jo pelkkä naapuriin muuttanut talli saa naisen niskakarvat nousemaan pystyyn, hyh mitä villejä, onko nuo ees ihmisiä lainkaan? Määrätietoinen nainen osaa peliliikkeet sotatantereella ja suunnittelee taistonsa sotamaalauksista lähtien etukäteen. Eihän se sodalta varmasti ulkopuolelle näytäkään, mutta naisen pään sisällä taitaa olla melkoinen sotatanner jokaisena hereilläolohetkenä.

Luokka 3.

Piru ravasi voimakasta ravia eteenpäin, ja minä valmistauduin laukannostoon. Rata oli sujunut niin hyvin, ori puhkui energiaa, mutta tällä kertaa sain sen verryttelyn alusta alkaen kanavoimaan virtansa oikein. Tätä oli kouluratsastus parhaimmillaan Pirun kanssa, tänään tulisi hyvät prosentit. "Koottua laukkaa, pitkä sivu keskilaukkaa, takaisin koottuun ja keskihalkaisijalle", mietin hiljaa mielessäni ja F-kirjaimen kohdalla pyysin oria eteenpäin. Sillä samalla sekunnilla, kun kannukseni osuivat orin kylkiin, alkoi kuulua kovaa meteliä. Piru lähti räjähtäen eteenpäin ja eteni täysin hallitsematonta laukkaa pitkää sivua pitkin. "Ei helvetti sentään, sehän hyppää kouluaidan yli, en saa sitä ikinä hidastaan saati kääntyyn lyhyelle sivulle!" ajattelin ja näin jo silmissäni meidän kiitävän ulos kouluradalta.

Mä tein aivan kaikkeni. Kulma ja kouluaita lähestyi, eikä ratsuni näyttänyt mitään rauhoittumisen merkkejä. Mulla ei ollut aikaa edes miettiä, mitä se oli näin rajusti pelästynyt, mulla oli täysi työ saada ori hidastamaan. Juuri, kun olin menettänyt toivoni ja suljin silmäni tulevaa aidan ylitystä häveten, tunsin allani jylisevän koneen rauhoittuvan ja kääntyvän kulmassa. Mitä!? Piru rauhoittui juuri kriittisellä hetkellä. Keräsin itseni nopeasti kasaan ja käänsin ratsuni keskihalkaisijalle ja valmistauduin siirtämään sen koottuun raviin.

Loppurata meni kuin sumussa. Suoritin mekaanisesti tehtävä tehtävältä orin totellessa pienintäkin käskyäni. Mitä ihmettä täällä oli oikein tapahtunut? Lopputervehdyksen jälkeen taisin vetää happea keuhkoini ensimmäistä kertaa sitten epäonnisen keskilaukan. Näin Oton seisovan kauempana kävelytysalueella Pusun kanssa kauhusta jäykkänä. Ihmiset juoksivat täyttä vauhtia tielle, jopa kisat keskeytettiin hetkeksi. "Luokka keskeytetään karanneiden hevosten vuoksi. Jatkamme, kun tilanne on ohi", kuuluttaja ilmoitti ja käännyin katsomaan tien suuntaan. Ilmeisesti Sotamaalauksen kolme hevosta oli karannut laitumelta ja juoksivat nyt tiellä. Auto oli ajanut hevosia vastaan ja paniikissa kuski oli jarruttanut ja kääntänyt ajoneuvoaan hätäisesti törmäten liikennemerkkiin. Apua mikä katastrofi, ja mä luulin olleeni pulassa radalla!

 

Exän kanssa ei pidä ikinä lähteä mihinkään, voin nyt kokemuksen syvällä rintaäänellä kertoa tämän. Oliver oli jäänyt kotiin pitämään huolta tiluksista, koska hänen äitinsä oli sairastellut viime aikoina. Tietenkään en voinut vaatia aviomiestäni lähtemään toiselle puolen Eurooppaa kilpailuihin sellaisessa tilanteessa, mutta jostain minun oli pakko ollut kaivaa auttava käsipari matkaan mukaan. Jostain syystä kaikilla muilla oli jotain mukamas tärkeämpää, joten jäljelle oli jäänyt vain Anton ja Nico, joista jälkimmäinen oli paniikissa sen takia, että pakotin hänetkin kilpailemaan. Näinpä se oli siis Anton, joka oli vastuussa hevosten hoitamisesta ja varustamisesta sillä välin, kun minä kimpoilin kanslioissa ja verryttelyssä. Sentään oli tuttu paikka, rakas Sotamaalaus, joten se hieman hellitti stressiä.

Olimme nalkuttaneet toisillemme mitä ihmeellisimmistä asioista koko päivän. Anton oli jostain syystä koko ajan verryttelyn reunalla antamassa ammattimaisia kommentteja, vaikken niitä todellakaan pyytänyt. Kostona syynäsin kaikki hevoset läpi ennen kuin nousin selkään. Milloin oli leukahihna yhden reiän liian kireällä tai löysällä, milloin satulahuopa kaksi senttiä liian takana. Päivän jackpotti löytyi, kun Tikrun kaviosta irtosi kivi. Eipä ollut aikaansaamaton kisahoitaja putsannut kunnolla, hah! Tosin Tikru ei ollut huomannut kiveä itsekään, eikä ollut ontunut tai edes lievästi arkonut. Mutta oli se silti hyvä syy kitistä.

Näin niin kuin ihmissuhdedraaman ulkopuolella olin lisäksi saanut jännittää suoritustani Tikrun kanssa. Kiven irrottamisen jälkeen olin kavunnut selkään ja todennut heti, että tamma käyttäytyy hieman eritavalla kilpailupaikalla kuin kotioloissa. Tikruhan oli meille muuttanut vasta kesän alussa, joten nämä olivat ensimmäiset kilpailuni tamman kanssa. Tunsin itseni kireäksi ohjatessani Tikrua tervehdykseen, ja tietenkin jännitys levisi myös eläimeen allani. Töpöttelimme ponimaisessa ravissa tuntumasta kinastellen kohti seuraavia tehtäviä, saaden ympyrän muistuttamaan viisikulmiota.

Juuri kun aloin saamaan sekä itseni että ratsuni hieman rennommaksi, Tikru päätti lähteä paikalta. Syy oli ilmeisesti napero, joka rymysi itsensä kuperkeikalla katsomon penkeiltä alas, purskahtaen huutoitkuun ohjelmanumeron jälkeen. Tammassani ei selvästi ollut hiventäkään äidillistä hoivaviettiä, sillä se tuntui tulleen siihen tulokseen, että on parasta karata niin kauas kuin mahdollista. No eipä siinä mitään, ohjaat vain käteen ja... Paitsi että eipä ollut ohjia enää, sillä nakkisormeni olivat päättäneet antaa niiden livahtaa otteestaan. Tikrua ei tiivis istuntani ja hidastamiseen pyrkivät polveni kiinnostaneet - ruunikko paineli pää viidentenä jalkana kohti kentän päätyä.

Olin jo henkisesti valmistautunut siihen, että kohta joko rytisee, tai sitten me hypätään portin yli kohti vapautta ja turvaa. Vaan joku hullu oli astunut aidan ali kentälle ja levitti kätensä, jotta vallaton ratsuni pysähtyisi. Eipä tästä päivästä enää muuta puuttunutkaan kuin ruumiit. Ainakin päästään Iltalehden kanteen! Mutta jostain kumman syystä Tikru päättikin laittaa liinat kiinni viime hetkellä. Sain itseni juuri ja juuri pidettyä kyydissä, ja tajusin vauhdin loputtua kuin seinään, että Antonhan se siinä seisoi. "Kaikki kunnossa?" hän kysyi vakavana. Nyökkäsin nolona. "Onneksi pelastava ritarisi oli paikalla", mies totesi hiljaa, reveten omahyväiseen nauruun kun aloin sadattelemaan pahimpia keksimiäni loukkauksia hänen suuntaansa.

Luokka 4.

Järjestäjän kommentti: Sotamaalaus vaihtoi ulkoasuaan kesken kilpailuosallistumisten, ja tämän vuoksi tehtävänannossa ollut linkki ei erottunut kursiivista ollenkaan; Tästä johtuen sattui muutama sekaannus, jonka vuoksi osa on kirjoittanut Koukku-hevosesta, ja osa oikeasta kukosta. Koska moka on nyt 100% mun syytä eikä osallistujien, niin tästä ei laitetaan minkäänlaista miinusta osallistujille.

Voinen sanoa, ettei minulla ollut tuon taivaallista aikomusta osallistua sunnuntaina järjestettäviin koulukisoihin Kukolla. Ensimmäinen leipätyöviikko oli nähtävästi vienyt viimeisetkin mehut ihmisestä, vaikka työstäni nautinkin kovasti (ja myönnän laskeneeni heinäkuun viimeisenä viikkona päiviä työn alkuun, nähtävästi kesäloma oli ollut pitkä. Pitkä.), ainakin siitä tehokkaasta sammun-kesken-elokuvan-hetkestä päätellen. Lauantaina täynnä uutta puhtia ollessani hyvin nukutun yön jäljiltä, ja aamukahvia juodessani kesäterassilla laiduntavia ja tarhailevia hevosiani katsellessani, jossain aivoissani oli naksahtanut – tai ehkäpä se ruuvi oli viimein löystynyt, kun hetken mielijohteesta ilmoittauduin Sotamaalauksen kouluratsastuskisoihin. Muutaman hetken olin puntaroinut hevosvalintaani, olihan minulla tallillinen niitä oikeitakin kouluratsuja, mutta muistellessani Sannin ilmettä Kukolla ratsastaessa olin kuin puoliautomaationa ilmoittanut tummanrautiaan kenttäorini kisahevosekseni. Se nuori, vajaa nelivuotias testosteronihirviön alku, joka kuitenkin kaikessa siinä äijämäisyydessään oli niin herttainen ja mukava hevonen. Ja helvetin hyvä kouluhevonen se oli kieltämättä, vaikka kenttähevoseksi se olikin laitettu. Olipahan kisakokemusta, jos ei muuta nuorelle. Mahdollisuus näyttää meidän treenaamiamme asioita, kehittymistä, osaamista ihan virallisissa kouluratsastuskisoissa.

Eikä iltapäivällä puusavotastaan palannut ArMas tuumannut asiaan mitään, kertoessani aikeistani lähteä vapaaehtoisesti aamuyöllä ajamaan kohti Kalmankaltiota ja siitä noin parikymmentäkilometriä lounaaseen olevaa Ruusujärveä, missä Sotamaalaus sijaitsi. Naputellessani Volvoni navigaattoriin annettua osoitetta kauhukseni sijaintimerkki oli poukkoillut kuin mielipuoli muutaman kerran, ennen kuin se oli asettunut paikalleen vihdoin, ja navigaattorin monotoninen naisääni oli ilmoittanut kilometrimäärän ja tuntimäärän määränpäähän. Tässä ajassa olin kerennyt huutaa kerran jos toisenkin tallissa Kukon varusteita pakkaavaa ArMasta paikalle (lievässä epäuskossa ja alkavassa ahdistuksessa), mutta tuo (lehmänhermoinen ja jokseenkin optimisti) suomalaisen miehen perikuva oli tyytynyt sukimaan vaaleaa partaansa muutaman kerran mietteliäänä, ennen kuin todennut ottavansa sen oikean luotettavan (TM) paperikartan mukaan, jos sähköinen navigaattori ei meitä perille asti ohjaisi. Ja jotain poppakonsteja ArMas oli oppinutkin vuosien varrella, sillä aamuyön epäpyhinä tunteina lastattuani Kukon traileriin ja istuessani etupenkille termari kädessä tuleva matka ei jännittänyt saatikaan ahdistanut enää.

Sotamaalauksen tallirakennuksen nähdessäni myönnän huokaisseeni syvään, enkä helpotukseltani jaksanut edes nyrpistellä ArMaan itsetyytyväisille myhäilyille siitä, että hän kyllä osaisi navigoida meidät ihan minne tahansa. Enkä ollut sitä epäillytkään. Ainakaan siinä vaiheessa enää, kun tien varressa oli lukenut kyltti, joka oli kertonut meidän saapuneen Ruusujärvelle. Ilmoittautumisen jälkeen olin työntänyt paperinipun Latelle, joka jo tottuneesti selosti aikataulua ja kanssakisaajia minulle valjastaessani Kukkoa, joka seisoi kiltisti paikallaan odotetusti; nosti kavionsa pyydettäessä ja laski päänsä suitsien laiton ajaksi. ArMaan puntattua minut ratsaille selasin vielä muutaman kerran annetut paperit ja ratasuunnitelman läpi. Yleisfiilikseltä mulla oli hyvä mieliala ja tunnelma kisaa kohtaan, Kukko vaikutti hyväntuuliselta ja rauhalliselta, rennolta ja kuuliaiselta kuten aina. Kokemusta tässä oltiin hakemassa kisatilanteista, enkä todellakaan odottanut ratsastavani voittoon näinkin nuoren hevosen kanssa. Useampaa onnenpusua myöhemmin olimme Kukon kanssa matkalla verryttelyalueelle, ja valehtelisin jos väittäisin etten olisi saanut pienimuotoista sydänhalvausta sen aivan kamalan rääkäisyn seurauksena. Muutamaa sekuntia myöhemmin aivoihini oli iskostunut, ettei äskeinen ääni ollut varsinainen rääkäisy, vaan kieunta. Kukko oli pysähtynyt mun hetkellisen jähmettymisen johdosta, ja se tuijotti pää korkealla korvat vuoroin eteen ja vuoroin mua kohden viuhuen. Hevoseni katsetta ja vaativaa kotkotusta seuraten katseeni laskeutui varsin… varsin… vaikuttavaan kukkoon, joka näytti seisovan kuin leveässä haara-asennossa yhden verryttelykenttää rajaavan puomin vieressä. Se aktuaalinen kukko kiekaisee uudestaan ja tällä kertaa en säpsähdä, mutta Kukon pää värähtää vieläkin korkeammalle, jos se on enää mahdollista. Tilanteen ironia saa suupieleni kohoamaan miltei virneeseen, kunnes tunnen hevosen allani jännittyvän.

”Etkä muuten alota tuon broilerin takia.” Mun vaativa äänensävy, liikkeellelähtöpyyntö saa Kukon heräämään sen hämmennystranssista ja liikkumaan muutaman sivuaskeleen, kunnes ori asettuu käyntiin vierasta siipikarjaa edelleen vilkuillen. Kuulen, tunnen, kuinka Kukko vetää keuhkonsa täyteen ilmaa ja hirnahtaa vieraan kukon suuntaan kuin Oikea Ori. Ilmeisesti sanonta kyllä koira koiran tunnistaa pitää paikkaansa, tai no kyllä kukko kukon tunnistaa. Sillä kertaa en kuitenkaan jäänyt ottamaan selvää oliko sanassa "kukkotappelu" mitään todentuntua, vaikka se alkuperäinen broileri meitä hetken kotkottaen seurasikin.

 

Lyyti hiplasi pienorinsa lettiä varmaan jo kahdettatuhennettasataakymmenettä kertaa vartin sisään. Lämmittelyalueelta ravasi jatkuvalla syötöllä jengiä sisään ja ulos, eikä semmoinen pieni haukiputaalainen Lyyti pienine punaisine suomenhevosineen uskaltanut tallustella aitojen sisäpuolelle sellaisin maailmanomistajan elkein, kuin olisi ehkä tarvinnut. Oma vuoro lähestyi kuitenkin uhkaavasti ja neiti Pientareen pitäisi pian kerätä jostain jotain rohkeutta muistuttavia rippeitä, jotta Kentsu saisi tarvittavan ajan vetryäkseen suoritukseen.

Koko tilanne oli alkanut muutamaa viikkoa aiemmin, kun Kentsun kasvattaja ja tallin omistaja Sanni oli kehuskellut Kentsun edistymistä ratsuna sekä samaan syssyyn sanonut, että ilmoittaa sen kyllä varmasti tilan tuleviin kouluratsastuskisoihin, eikä Lyytille jäänyt siinä mitään sananvaltaa. Vastalauseiden nielemiseen liittyi ehkä väläyttely niistä kesällä aiemmin tuhotuista aitalangoista, tai siitä, ettei Lyytin tarvitsisikaan korvata koko summaa, mutta riippumatta keltä erehtyy kysymään, on Lyyti yhteismielillä laittanut nimensä listaan.

Mutta nyt hiljainen perämetsäläisemme mietti vakavissaan, olisiko sittenkin ollut vaan parempi tehdä vielä pari viikkoa aamutalleja, varsinkin, kun pahoinvointi kuristeli kurkkua ja pienorikin oli heittänyt ranttaliksi heti aamutuimaan. Valkoiset pintelit oli jo kuorrutettu jonkin sortin kuravellissä matkalla tallista lämmittelyyn ja Kentsun vielä eilen häikäiseväksi pestyt, kiiltävät lautaset pölisivät hiekkaa joka kerta rautiaan pienhevosen puhaltaessa ulos. Itku ei kuitenkaan auttanut markkinoilla, vaikka Lyytin suupielet kovasti nykivätkin, ja pakko oli selkään nousta, kun luvattu kerta oli (ja lompakkokaan ei kestäisi Kentsun puhkikulutettujen aitojen tuomaa taloudellista ahdinkoa), joten notkuvin polvin nuorukainen kapusi orinsa satulaan ja livahti viimein tyhjentyneelle kentälle.

Lämmittelyt olivat menneet juuri niin kuin voi olettaakin; Kentsu oli tehnyt melkeinpä kaiken juuri oman mielensä mukaan ja omassa tahdissaan, kun ratsastaja Pientare oli hampaat irvessä nykinyt ohjissa. Heta oli lopulta tullut ilmoittamaan, että seuraava ratsukko (eli Lyyti ja Kentsu) saisivat siirtyä porttien läheisyyteen ja suoritus alkaisi heti edellisen ratsukon poistuttua. Ja viimein edeltävän parin siirryttyä varsin onnistuneen näköisen suorituksen jäljiltä takaisin kisavarikolle, Lyyti ohjasi kivijalkoineen punarautiaansa kohti edessä uhoavaa, varmaa tuhoa. Tervehdysten jälkeen jäykkä pari lähti viikkoja taottuun ohjelmaan; vaikka Lyytin muisti olikin juuri tyhjentynyt valkoisen pöydän edessä, oli Kentsu ja ratsastajan lihasmuisti silti toiminnassa ja tehtävä toisensa perään kaksikko suoritti ehkä hieman tasapaksusti, mutta yllättävän kelvollisesti. Varovasti kaikki ne ratsastajan sulkeutuneet aivotoiminnot lähtivät naksumaan päälle ohjelman edetessä, ja paikallaolijat saivat todistaa yhteistyössäkin toteutettua menoa.

Valitettavasti juuri ennen paria viimeistä laukanvaihtoa, Lyytin päästyä itse paikalle satulaan, naapuripihaton Koukku päätti kaiken ajan jälkeen ilmoittaa olemassaolostaan. Kentsu ja Koukku eivät koskaan olleet ystävystyneet, lähinnä Koukun vähemmän rakastavan luonteen ansiosta, ja mokoman häirikön huudellessa pienorin suoritus alkoi rakoilla. Perämetsäläinen joutui tosissaan puristamaan ohjia rystyset valkoisina hillitäkseen Kentsun halua lähteä näyttämään kukkoilevalle isolle pojalle, mistä se kana oikein pissii. Ei sillä, että ohjien kuristaminen olisi pidätellyt ratsastaja Pientaretta satulassa, jos Kentsu nyt olisikin päättänyt lätkiä aidalle huutelemaan takaisin. Kumma kyllä, Kentsu päätti jättää tilien selvittelyn myöhemmäksi - liekö Lyyti viimein saanut telepatiayhteyden oriin vai vaikuttiko sitten kasvattajatädin antama makkaranhimoinen mulkoilu kentän reunalta tuomariston puolelta, mutta punarautias pienhevonen päätti olevansa Koukun yläpuolella huolimatta tämän solvauksista. Jännittävästä tilanteesta huolimatta ratsukko pääsi suorittamaan vaihtojen kautta ohjelman aina lopputervehdyksiin asti, ja vaikka kaksikon kulku olikin selvästi ollut tönkköä sen hetken ravistaen varmasti pisteitä, oli Lyyti erittäin helpottunut ja tyytyväinen toimitukseen, sekä Kentsuun, joka oli osoittanut juuri henkisen kasvamisen merkkejä.

 

Kävelytin Muskottia tallin pihapiirissä kävelytykseen rajatulla alueella. Alue sijaitsi lähellä tarhoja ja bongasinkin jo kaukaa meidän kasvatin Koukun, joka korisi aivan kiinni tarhansa aidassa. Se oli jännittynyt, jopa ärsyyntynyt siitä, kuinka hänen tonttinsa oli yhtäkkiä täynnä tuntemattomia hevosia, ja vielä oreja! Moni hevonen esitti, ettei huomannutkaan tuota kovaäänistä häirikköä, mutta mun ratsuni totisesti veti ylikierroksille Koukun provosoinnista. Yleensä Muskotti käyttäytyi ihan hyvin mun kanssani, mutta tänään ei vaikuttanut siltä.

Muskotti kuunteli hetken Koukun mekkalointia korvat pyörien ja tuhahdellen kovaäänisesti. Mua tuon tarhassa olevan kukkoilijan kasvattajana rupes jo vähän hävettään sen käytös. Voisiko Koukku joskus olla ihan vain hiljaa, kaikki kyllä tietää, että tämä on sen valtakunta! Muskotti oli kyllä kotona hyvin reviiritietoinen omasta tarhastaan ja karsinastaan, mutta yleensä se ei ollut oikein millänsäkään muiden tallien oreista. Mutta jotenkin Koukku pääsi nyt vahvasti sen ihon alle. Ensin se alkoi tanssahdella levottomasti, pääsi jopa pariin kertaan pyörähtään mun ympäri niin nopeasti, etten ehtinyt reagoida. Komensin oria, joka keskittyikin hetkeksi muhun.

Hetken päästä Koukku pamautti etukaviollaan aidan tolppaa ja päästi kovan vingahduksen. Muskotti kuopaisi etusellaan maata ja hyppäsi sen jälkeen pystyyn. "Mitä helvettiä, nyt alas sieltä!" karjaisin sille hermostuneena. Muskotin etukaviot iskeytyivät takaisin maahan, minkä jälkeen se aloitti kovan huudon. "Shhhh!" suhisin orilleni, joka alkoi jo unohtaa olemassaoloni. "Hei Enna, kello on jo sen verran et voitte siirtyä verryttelyyn, tarkistin listasta!" kuului vähän matkan päästä Oton ääni. Huh, pelastus! Nyt pääsisimme Muskotin kanssa kauemmas tästä katastrofista nimeltä Koukku! Ehkä mä ehtisin vielä saamaan sen takaisin kuulolle verryttelyn aikana...

 

Siirryimme harjoitusravissa kohti alkutervehdystä. Yritin yhä hahmottaa jarruja ponistani, Aiski kun ei yleensä ollut kovin hyvä ottamaan vastaan pidätteitä. Koitin saada edes osan puolipidätteistä läpi ennen alkutervehdystä ja sitten... töks. Poni seisahtui pyytämättä suorin jaloin niille sijoilleen. ”Mittä hittoa...?” Ehdin ajatella, kunnes kuulin sen. Kukko. Aidan takana huusi kukko. Sitä poni tuijotti. Tuijotti niin, että se tärisi allani. Voikonvaalea pommi allani tikitti enkä itse osannut muuta kuin tuijottaa kanan miehistä vastusta silmät pyöreinä. Tämä oli varmasti jotain pilaa. Sitäpaitsi eihän Aiski pelännyt mitään, kai tällainen vinkuintian poni oli nähnyt kukkojakin... Ja ajatukseni keskeytyivät kun tajusin ponini painelevan viittäsataa vastakkaiseen suuntaan. Hädin tuskin pysyin itse kyydissä. Eli hei hei tuomarit, eiköhän tämä koettelemus ollut tässä.