Sotamaalauksen tallipäiväkirja

05/20 “Sanni...” Sam käytti sitä äänensävyä, jota mun mutsi oli käyttänyt kun mä olin tehnyt jotain pahaa, eikä se koskaan enteillyt hyvää. Mä irvistin ja yritin vähän kääntää hommaa leikiksi, mutta Samia ei nyt huvittanut ollenkaan yhtä paljon kuin mua. Ai että mitä pahaa mä nyt olin tällä kertaa tehnyt? No, mä näin ihan ohimennen heppafoorumilla netissä ilmoituksen, että kohta vierotettava supersöpö vuonisvauva oli pihattopaikkaa vailla, ja se oli vielä Valokylän Humun kasvattama; Siispä käytännössä naapurin lapsi. Meillä oli kotona yksi valokyläläinen - Suru -, ja lisäksi Humu oli kaupannut mulle monta hyvää suomenhevosta ennenkin, joten totta kai mä tarjosin naapurin lapsen uudelle äidille paikkaa meidän nuorikkopihatosta. Gullveigiksi ristitty tamma oli sitä paitsi ollut munkin joululahjalistalla, mutta en vaan ollut saanut laitettua siitä ostotarjousta; Järki oli huutanut, että en mä tee suomenhevostallilla mitään vuonohevosella. Mutta jos se ei ollut mun hevonen, tarvitsi vaan pihattopaikan, niin kyllähän se sitten kävi ihan hyvin. Vaan ei Samin mielestä.

Sam saarnasi mulle väsyneen kuuloisena, että miksi mä en voinut raahata koko Lapin hevosia omaan pihaani. Mä vedin naamalle parhaan koiranpentuilmeeni. Hetken ajan näytti siltä, ettei Sam heltyisi, mutta lopulta se huokaisi ja pyöräytti silmiään. Naama näkkärillä mä muiskautin sen huulille pusun ja kihisin jo innosta, että mun pihaani tulisi supersöpö punkkarivarsa samalla, kun Sam mutisi jotain “mitä mä teen sun kanssan” suuntaista. Sam sai vielä pari pusua, ennen kuin mä rymistelin Huntti kannoillani ulos pihalle suunnittelemaan ja järkkäilemään varsan muuttoa varten. Ei se mitään lapsia tarvinnut, kun sillä oli jo yksi kitukasvunen pelle (minä) juoksemassa talon läpi iso, yli-innokas koira jaloissa.
- Sanni

05/20 Uudessa vuodessa on jotain taikaa, joten mä vietän vuodenvaihdetta tosi mielelläni ja vielä railakkaasti kavereiden seurassa, ja sillä tavalla me päädyttiinkin Samin kanssa Ouluun; Miehen sain huijattua Ruusujärvelle, mutta kaverit on jääneet vähän etelämpään Ravnaa lukuunottamatta. Oulussa me päädyttiin tanssimaan ja ennen kaikkea juomaan - vaikka Sam nyt pysyikin melko selvänä ensinnäkin valtavan koonsa takia (se mies on sitten pirun hankala juottaa känniin saatika pöydän alle!) ja toiseksi mua vahtiakseen - ja seurana pyöri muun muassa Lyyti, jonka mä lähinnä tiesin kavereiden kavereiden kautta sekä suomenhevospiireistä. Ilmeisesti se raukka oli huijattu juomaan itsensä uuteen vuoteen, ja sitten vielä majoittamaan meidät, lähinnä Samin toimesta. Varmaankin. Yhden jälkeen rupeaa muistikuvat jo vähän hataroitumaan. Joka tapauksessa, mä onnistuin vapaa-ajanvietonkin ohella miettimään bisneksiä, ja kauppasin Lyytille meidän toukokuun varsoja, joista se oli vähän kiinnostunut Kikkelin varsasta. Sata keskiyön humalaista pusua, tanssimista ja lompakon tappaneita shotteja myöhemmin me päädyttiin Lyytin luokse nukkumaan. Kosteaa iltaa seurasi kuivaakin kuivempi aamu. Sam oli hereillä ensin, keitti kahvia ja teki se rasvaista aamupalaakin prinsessoja varten, ennen kuin mä heräsin hitonmoiseen päänsärkyyn. Ei Lyytikään ollut yhtään paremmassa kunnossa, kun se heräsi käymään toilettitreffeillä. Siinä vaiheessa kun se pääsi kylppäristään ulos, mä istuin jo aurinkolasit silmillä juomassa kahvia, kun tavallista väsyneempi Sam nuokkui mua vastapäätä.

Toukokuu kuitenkin tuli ja toi mukanaan Kullan punarautiaan Kellonsoittaja-varsan. Mä soittelin Lyytille, että nyt olisi sitä varsaa, josta puhuttiin silloin juominkien äärellä. Lyyti ei vieläkään kuulostanut ihan hirveän vakuuttuneelta, mutta ei se mitään; Niin se varsat mullekin tulee. “No en mä nyt tiedä, mulla olisi kyllä talli muutenkin täynnä...” ja hupsista vaan, sitten niitä uusia hevosia on viisi rivissä ja kaikki niin rakkaita, että voisi ottaa yöllä viereen nukkumaan. Oululainen päätti kuitenkin olla rohkea ja matkusti Enontekiölle, josta mä kävin hakemassa sen Ruusujärvelle yöpymään ja ihastelemaan uutta hevostaan. Kyllä se sitten uskalsi todeta, että paljonko siitä nyt pitäisi pulittaa varausmaksua. Me tehtiin kaupat ja lähdettiin totta kai Samin ajamina Kalmankaltion baarielämään juhlistamaan, eihän juhlimiseen nyt riittänyt mikään pikkuinen Ruusupubi!
- Sanni

Bonus! Lue Lyytin kirjoitus täältä!

05/20 Sää on vielä aika vilpoinen, mutta siitä huolimatta kevät on saapunut Lappiin, ja sen huomaa jo hevostenkin käyttäytymisestä. Sanni rupesi olemaan hermoromahduksen partaalla miehensä, koiransa ja hevostensa kanssa; Kaikki mikä oli luokiteltavissa urokseksi tunnetusti meni sekaisin keväästä. “Kevättä rinnassa.” Tänään sekaisin meni Sotiksen ikioma Houdini, Kettu. Tavallisestihan se ei kauas lähde, mutta tänään se hommasi itsensä, Nikin ja pari nuorikkoa - Kilin ja Kammon - irti. Heräsinkin jo ennen seitsemää Sannin puheluun; “Piru on irti, nyt paree tulla tallille!” Eihän siinä sitten muuta, kuin auton rattiin ja kohti Sotista.

Hevosnelikko painelikin pellon poikki Sotiksen ja Ruusujärven keskustan välimatkalla. Hetken harkitsin jättäväni autoni siihen ja lähteväni perään, mutta ilman päitsiä tai naruja hevosia olisi hankala tuoda mukana, joten ajoin tallille hakemaan molempia. Sanni oli ilmeisesti jo maastossa jäljittämässä otuksia, mukanaan ruokalahjuksia, joten seurasin esimerkkiä. Saavutinkin Sannin oikaisemalla Luusujen tontin poikki pellon reunalle, jossa hevoset laidunsivat noin sadan metrin päässä. Ilmeisesti karkureille oli tullut nälkä. Sanni vihelteli hiljaa ja kutsui Kettua luokseen; Se oli selkeästi pakoretken aivot ja muut seurasivat sitä. Punarautias nosti päätään ja hetken se näytti siltä, että aikoi tulla luokse, mutta lähtikin toiseen suuntaan loput hevoset perässään. Ainoastaan Kili jäi epäröimään, ennen kuin sekin seurasi kolmea muuta.

“Niki on ihan taatusti mukana vaan vittuillakseen”, Sanni murisi puoliksi minulle, mutta lähinnä itsekseen tarpoessaan pellon poikki hevosten perässä. Pehmeämmän sävyn ottaen hevosomistaja huhuili taas Kettua, minä puolestaan yritin kutsua Kiliä, joka selkeästi oli lauman heikko lenkki. Se oli aina ollut kiltti hevonen, mutta se oli niin laumaeläin ja yllytyshullu, ettei ollut tullut yllätyksenä, että se oli mukana vankilapaossa. Tummanpuhuva nelikko pysähtyi taas pidemmän matkan päähän, kuin härnätäkseen, mutta Sannilla oli sellainen kiilto silmissään, että tästä ei perässäjuokseminen enää jatkuisi. Sanni on sellainen ihminen, että kun mitta on oikeasti täynnä ja hän on saanut tarpeekseen, niin sitten hänen tahtonsa menee vaikka läpi harmaan kiven. Tavallisesti Sanni on aika leppoisa, mutta minä ja Sam tiedetään paremmin, kuin koetella onneamme; Zeustakin pelottaisi, kun Sannilla katkeaa pinna. Ja niinhän siinä sitten kävi. Hevoset jäivät kiinni ja me talutimme ne takaisin talliin. Sanni lukitsi orit karsinoihinsa - Ketun karsinassa muutama erikoissalpa - ja lähti tutkimaan tarhausta, jossa aidat olivat mitä todennäköisimmin kaatuneet. Samassa aitauksessa oli muutama muukin hevonen, jotka eivät kuitenkaan olleet lähteneet menemään, ja Sanni sulki nekin talliin. Samin kanssa he sitten korjasivat aidat, ennen kuin hevoset pääsivät takaisin ulos. Paitsi Kettu, joka joutui pysymään loppupäivän tallissa.
- Ravna

05/20 “Nää varsat menee sitten myyntiin”, Sam ilmoitti aamiaispöydässä. Mun leipä pysähtyi puolimatkassa mun suuhun, ja leuka jäi roikkumaan auki. “Sanni, ei meillä oo tilaa!” kanukki parahti epätoivoisena katsellessaan dramaattista reaktiotani. “Mä rakensin jo yhden pihaton, eikä sinne mahdu enempää varsoja. Siellä rupee olemaan aika täyttä. Tallikin on käytännössä täynnä.” Hitto vie, se oli kyllä oikeassa. Ei lisävarsoille ollut oikein tilaa. Varsat oli sitten ehkä pakko laittaa uusiin koteihin maailmalle. Onneksi niitä ei toukokuussa ollut tulossa kuin kolme ja yksi varsa oli jo aiemmin varattu oululaiselle ostajalle; Myöhemmän kesän varsat Sam ehkä suostuisi jättämään kotiin. Jossei muuta, niin ostetaan tuo Luusujen tontti tuosta naapurista. Onhan se ollut myynnissä jo melkein puoli vuotta, ja se oli meidän rajanaapuri; Välissä olevan metsän voisi kaataa, jotta saataisiin yhtenäisempi piha koko viritelmälle. Sitten talliin mahtuisi ainakin tuplasti enemmän hevosia! Mä en tosin sanonut Samille tästä vielä mitään, sehän pakkaisi laukun ja lähettäisi mut hullujenhuoneelle. Miikakin kääntyisi haudassaan, jos tietäisi mun suunnitelmista. Mutta ei se mitään, mä keittelisin soppiani ihan hiljaisuudessa, ja tarjoilisin ne sitten valmiina.

Rauhaisa vappuaamupäivä keskeytyi, kun pihaan huristeli mopoja peräti kaksin kappalein. Hevoset eivät varsinaisesti pitäneet kovaäänisistä ajoneuvoista, ja mä itse pidin niistä vielä vähemmän; Erityisesti, kun mä en tiennyt kuka oli tulossa ja minkä takia. Kukaan tallilainen ei ajanut moisenlaista romua, kaikilla oli ikää ajaa oikeaa autoa. Sam kuitenkin nousi ylös ja veti flanellipaidan päälleen. Sillä miehellä oli ihan oikea obsessio flanelliin. “Mihin sä oot menossa?” mä tiedustelin hämilläni. “Noi on mun oppilaita”, Sam vastasi ja suuntasi jo avaamaan näille ovea. Ilmeisesti poikakolmikko oli tulossa sisällekin, joten mulle tuli kiire luikahtaa makkariin vetämään housutkin jalkaan Samin paidan kaveriksi (omien paitojen käyttäminen on ihan yliarvostettua). Mä sitaisin hiukset nopeasti jonkinlaiselle puolinutturalle ja napitin vielä yhden napin flanellipaidasta ennen avokeittiöön palaamista. Pojat olivat asettuneet olohuoneeseen Samin kanssa, ja ilmeisesti se oli tarjonnut jonkinlaista pyhäpäivätukiopetusta. Mä en voinut paljoa muuta, kuin todeta että jaa, ja kipittää talliin.

Takaisin mä uskalsin vasta iltapäivällä Ketun ja Murmelin ratsastamisen jälkeen, mutta niin ne teinit vaan istuskeli edelleen mun olohuoneessa. Sam oli näköjään tehneet niille välipalaakin. Ilmeisesti Sam sai kuitenkin poikapoppoon oikeasti keskittymään ja ymmärtämään englantiaan sekä vähän fysiikkaakin, johon pojat olivat pyytäneet apua, kun fysiikanopettajaa ei ollut saanut kiinni. Seuraavan kerran Sam saisi kyllä varoittaa hyvissä ajoin, mutta en mä voinut olla heltymättä, kun Sam selitti pääosin englannilla ja hieman hoipertavalla suomellakin fysiikkaa pojille. Se oli ollut hyvä ihan kaikissa aineissaan yläasteella, mutta lukenut vähän fysiikkaa vielä yliopistossakin, ja jos se olisi niin kirjanörtti, se olisi ihan hyvin voinut lukea itsensä vaikka fyysikoksi. Oli se aika viehättävä ollessaan niin fiksu... Mun ajatukset keskeytyi - taas -, kun Sam kääntyi mun puoleeni ja kaipasi vähän kääntöapua, kun kanukin ja suomalaisten peräkyläpoikien välille iskostui pieni kielimuuri. Ai hitto, oli se vaan herttanen lasten kanssa.
- Sanni

04/20 En mä nuorena uskonut ällöromanttisiin kliseisiin enkä todellakaan kaivannut niitä mun elämääni, mutta Sam on oikeasti kävelevä kliseepakkaus. Me oltiin jouduttu työntämään Miikan vanha avolava-Ford hevosten tarhojen ääreen, kun mä olin päättänyt, että mehän tehdään autotallina toimineesta pikkuladosta jotain hyödyllistä. Mä kaavailin mielessäni, että sinne voisi mahtua muutama uusi karsina, kun talli nyt rupesi olemaan aika täynnä. Sam lupasi auttaa ladon tyhjentämisessä ja tavaroiden raahaamisessa, kunhan se ei joutuisi hoitamaan hommaa yksin, ja mä lupasin tehdä oman osuuteni; Musta mun osuus oli ihan oikeutetusti suurimmaksi osaksi vain Samin perseen kyyläilyä, kun se kumartui nostamaan tavaroita. Kesähelteellä se olisi riisunut flanellinsakin ja paljastanut, että se oli oikeasti ihan pirun kovassa lihaskunnossa, mutta nyt flanellikin oli mun mielestä liian vähän vaatetta, kun lämpötila oli edelleen lähes nollassa. Mä olin itse ainakin pakkautunut Samin takkiin, joka yletti mua lähes polviin ja piti mut melkein yhtä lämpimänä, kuin Samin halaus olisi pitänyt.

“Sulla on jotain suupielessä”, Sam totesi mulle vakavalla naamalla, mutta pian se jo virnisti leikkisästi ja mä tajusin sen ehdotelleen, että mä kuolasin. Silmiäni pyöräyttäen mä näytin sille rakastavaisesti keskisormea, mutta kanukki vaan nauroi. “Aiotko sä auttaa vai aiotko sä kyylätä?” mies uteli, joten mä tartuin pirun painavaan laatikkoon ja tärräävin polvin kannoin sen pois tieltä. Kyllä mäkin pystyin tekemään miehisiä töitä, ei se ollut niin tarpeellinen kuin kuvitteli olevansa! Sam vaan pudisteli päätään ja jatkoi tavaroiden siirtelemistä, keräten kaiken tarpeettoman yhteen pinoon ulos, mistä ne sitten kärrättäisiin romuttamoon tai kaatopaikalle tavarasta riippuen.

Hommaa oli sen verran, että siinä meni hyvä osa päivästä. Onneksi huhtikuussa rupesi jo olemaan pidemmät päivät, joten seitsemän maissa työn valmistuessa oli vielä suhteellisen valoisaa, vaikka tummat pilvet vähän hämärsivätkin. Samin hiukset oli ihan sotkussa, kun se oli haronut niitä pois tieltä vähän väliä tavaroita kanniskellessaan. Se oli edelleen pelkässä flanellipaidassa, siinä missä mä en ollut suostunut luopumaan sen takista. Fiksuna poikana se oli ostanut itselleen reilun määrän vaatteita, että meillä molemmilla oli puhtaita vaatteita, koska mä tunnun nykyisin käyttäväni melkeinpä ainoastaan Samin paitoja ja takkeja; Mun omat makaa vaatekaapissa unohdettuina ja mä kaivan ne esille vaan treffi-iltoja varten.

Aurinko oli kuitenkin laskemassa jo, joten me päädyttiin Samin kanssa Fordin konepellille istumaan ja katsomaan ilta-auringossa laiduntavia hevosia. Meitä lähimpänä tarhasi Rubina, joka näytti auringonvalossa melkein neonvalaistun punaoranssilta. Se oli kyllä hullun räikeänvärinen hevonen. Sam piti mua ihan lähellään ja siinä me istuttiin katselemassa hevosia hyvän aikaa. Vasta kun mä rupesin lämmittelemään mun käsiäni hieromalla niitä yhteen, herpaantui Samin huomio maisemasta, kun se sulki mun kylmät käteni valtaviin kouriinsa. Se katseli mua sillä ihan vastustamattomalla tavalla ripsiensä alta ja nojautui lähemmäs. Mä tuhisin vähän, mutta painoin sen huulille pusun. Ehkä mun huulillakin oli vähän kylmä ja ne kaipasi Samia lämmittämään. Ehkä se johtui kliseisestä hevostenkatselusta auringonlaskussa avolavan konepellillä, mutta se pusu karkasi sitten vähän käsistä, ja me päädyttiin maaten sille kylmälle ja ruosteiselle konepellille. Ei se kuhertelua pidemmälle edennyt näin kylmässä säässä, mutta pelkkä kuhertelukin Samin kanssa oli huisin kivaa, eikä sitä keskeyttänyt edes repeävä taivas, joka heitti sangoin kylmää vettä meidän niskaan.
- Sanni

04/20 Mun saimaalainen tuttuni Bella oli matkustanut Miika-kaverinsa kanssa Kalmankaltioon, ja kuulemma Reneä ei voinut jättää kotitalliinsa Virvatuleen yli 900 kilometrin päähän, vaikka siellä olisi ollut tuttu karsina ja tutut työntekijät. Ei vaan kelvannut. Niinpä mä lupasin majottaa Renen muutamaksi päiväksi Sotamaalaukseen, kun tää nyt oli vaan jonkinkymmenen kilometrin päässä Miikan porukoista. Sam ei ollut ihan niin mielissään mun ideasta tarjota tallipaikkaa puolituttujen hevosille. “Mikä hevoshotelli tää muka on? Meillä menee ihan tarpeeksi rahaa omiin hevosiin”, se oli sanonut, mutta ei se oikeasti voinut olla vihainen. Me oltiin pakattu Rene nätisti siistiin karsinaan samankaltaisen suomijuntin Muskan viereen. Se oli ollut vähän levoton iltatallin jälkeen, mutta mä arvelin, että se rauhoittuisi kyllä kun kaveritkin menisivät nukkumaan.

Mä heräsin keskellä yötä yksin meidän tilaustyönä tehdystä parisängystä. Minkä helvetin takia me oltiin laitettu niin paljon rahaa Samin takia ekstrapitkään sänkyyn, jos se ei edes nukkuisi siinä? Huntti toki oli käpertynyt mun vierelle, mutta sekin heräsi ja loikkasi ylös, kun mä nousin ylös, aikeenani raahata Sam vaikka väkisin takaisin sänkyyn nukkumaan. Missä vitussa se oli - katsoin kelloani - kahdelta yöllä? Mä vedin Samin paksun flanellipaidan päälleni ja hipsin hämärässä talossa vain siinä, ylettihän se mua puoleenreiteen asti. Mä tahdoin melkein soittaa poliisille, kun mä en löytänyt miestäni koko pirun talosta. Missä se sitten oli? Mä päätin kuitenkin käydä vielä vetää Samin takin niskaani ja käydä katsomassa tallin, jos se jostain syystä oli päättänyt sinne mennä; Ei mulla ollut hajuakaan, miksi se siellä olisi ollut, mutta ehkä se vain oli jonkinlainen vaisto tai aavistus.

Siellähän se perkele sitten oli. Mä kävelin puhelimen taskulampun voimin Huntti perässäni talliin, ja löysin sen miehenketaleen karsinasta. Sam nukkui istualteen seinään nojaten, Renen pää sylissään ja orin toinen etunen jalkojensa ylitse, eikä Rene näyttänyt olevan yhtään sen enempää tajuissaan. Mä jouduin peittämään suuni, etten mä olisi nauranut ääneen. Niin herkkä se mun hirvi vaan oli. Mä otin muutaman kuvan kaksikosta, lähetin Bellalle ja julkaisin someeni, ennen kuin mä lähdin Huntin kanssa takaisin nukkumaan. Niin makaa kuin petaa, Sam!
- Sanni

04/20 “Terve? Voinko mä auttaa jotenkin?” mä tiedustelin epäileväisenä punapäältä, joka oli juuri kävellyt mun talliini kuin omistaisi paikan, käytyään tietysti ensin mun talollani soittamassa ovikelloa. Sam oli töissä, joten kukaan ei ollut vastaamassa ovella. Mä en ollut muijaa koskaan ennen nähnytkään, mutta siinä se nyt oli, kuin omistaisi maan jolla käveli. “Aino. Suonsilta. Mahtaako täällä olla töitä hevosenhoitajalle?” Johan oli aikoihin eletty! Mä en ollut varma, kuka tää Aino kuvitteli olevansa, kun se noin vain käveli mun talliini ja pyysi töitä. Kulma koholla ja huuli vähän pyöreänä mä passitin sen matkoihinsa, ja silti se kehtasi jättää mulle puhelinnumeronsa, jonka mä heittäisin roskiin samantien, kun mä vaan toipuisin järkytyksestäni. Mä en tainnut toipua, koska mä en koskaan heittänyt sitä numeroa pois.

Sam ähkäisi ja kurtisti kulmiaan tuskastuneena kävellessään keittiöön ja nähdessään mut pöydän ääressä tuijottaen Ainon jättämää puhelinnumeroa. “Etkai sä oikeasti aio palkata sitä?” Sam vaikeroi ja huokaisten istuutui mua vastapäätä pöytään. “Sanni, ihan oikeasti. Ei teille tuu ku reviiririitaa ja kissatappelua, jos tänne tulee toinen kukko tunkiolle.” “Etkö sä oo se kukko tunkiolla?” mä yritin heittää leikiksi, mutta Samilla oli kyllä ihan hyvä pointti. “Sä et tiedä siitä mitään. Mitä se osaa hevosten kanssa, onko se hyvä työntekijä, voiko siihen edes luottaa.” Ihme kyllä, tällä kertaa Sam ei saanut mun päätäni käännettyä järkipuheellaan. Yleensä se sai mut jopa luopumaan ostosuunnitelmista tai uusista varsoista, kun se oikein järkeili, mutta ei selkeästi tällä kertaa. Se vaikeroi lisää ja hieroi ohimotaan sekä otsaansa, kun mä lopulta soitin Ainolle.
- Sanni

04/20 Hei Ravna, mä löysin ihan superhyvän kuvan! Alla oleva kuva on otettu joskus vuonna nakki ja muusi, kun mä ja Ravna (oikealla) oltiin teinejä. Viidentoista molemmin puolin, ehkä? Miikalla oli ihan ikäloppu avolava-Ford, jonka se vakuutteli laittavansa kuntoon joku päivä. Se oli puolivalmis vielä sittenkin, kun Miika sairastui ja kuoli. Ehkä me korjataan se joku päivä.
- Sanni

Ehei, ei käy! Pistä tää pois, apua.
- Ravna

04/20 Mä puhun siitä erittäin harvoin, ja yritän jättää se parhaani mukaan menneisyyteen, mutta mä olin joskus aika synkässä paikassa, noin psyykkisesti. Mulla oli paranemisprosessi vielä kesken, kun mä tapasin Samin, ja alussa mä pidin mun huonot päiväni parhaani mukaan piilossa siltä; Mä ajattelin, että ei se halua rikkinäistä kumppania, ei se halua leikkiä psykiatria ja kärsiä päiviä, kun mä en jaksanut. Kun mä sitten rupesin myöntämään Samille, ettei mulla ollut ollenkaan hyvä päivä, se yllätti mut näyttämällä niin paljon enemmän rakkautta, ymmärrystä ja kärsivällisyyttä, kuin mä olin koskaan ajatellut ansaitsevani. Nykyään mulle olikin paljon helpompi mennä Samin luokse ja sanoa, että nyt pitää halia hetki, tai nyt pitää saada hengittää ihan rauhassa.

Aamu oli valjennut ja mun herätyskelloni oli huutanut, että nyt pitää lähteä talliin ja hoitaa heppoja. Aamutalli sujui yleensä kaksistaan mun ja Ravnan voimin, muut tallityöntekijät tulivat vasta lähempänä päiväsaikaa töihin. Yksin Ravna ei pärjännyt, mutta mä tunsin heti herätessäni, että tänään ei kykene. Tänään ei tuntunut olevan voimia edes nostaa kättä herätyskellon sammuttamiseksi; Pitkittynyt kellon ulvonta olikin se, mihin Sam heräsi. Yleensä se nukkui mun herätykseni läpi, se oli tottunut siihen että herätys soi viitisen minuuttia, maksimissaan kymmenen, ja nukkui sen läpi kaikessa rauhassa. Tänään mun kelloni kuitenkin soi viis minuuttia, sitten kymmenen, sitten viisitoista... Kahdenkymmenen minuutin kohdalla Sam rupesi havahtumaan. Lämmin, yhä unisilmäinen kanukki painautui mun selkääni vasten ja suukotti mun lapaluuta, ennen kuin se kysyi, enkö mä jaksanut tänään nousta ylös. “Ihan kohta”, mä mumisin. Mä tein joka kerta saman; Väitin itelleni, että mä nousen ihan kohta ylös, vaikka se oli ihan toivotonta. Mä saisin itseni ylös sitten, kun mulla oli enemmän jaksamista, enkä sekuntiakaan ennen. En vaikka kaikella mahdillani pakottaisin. Niin se kanukki vaan hymähti, suukotti mun niskaani ja nousi sitten ylös. Viidessä minuutissa se oli jo ulkona ovesta flanelliin ja farkkuihin pukeutuneena. Se ei marissut eikä motkottanut eikä mököttänyt, se vaan nousi ylös ja lähti hoitamaan mun aamutallini Ravnan kanssa sillä välin, kun mä jäin sänkyyn vollottamaan sitä, kuinka Sam oli parempi kuin mitä mä koskaan ansaitsin.

Makkari oli edelleen hämärä, koska Sam oli vetänyt pimennysverhot ikkunan eteen; Mun piti saada ladata akkuja hämärässä, ja se tiesi sen kyllä. Mitä se mies ei tiennyt. Mä oletin kuitenkin, ettei se aio sekaantua mun synkistelyyn enempää kuin on pakko; Taas se hirvi vaan yllätti, kun etuovi kävi, raskaat askeleet lähestyi, ja parisänky painui melkein kaksimetrisen kanukin alla; Ja sitten se käpertyi mun selkäni taakse, kuin koira. Mä meinasin pillahtaa uuteen itkuun, vaikka mun tyyny oli edelleen läpimärkä edellisestä parkumisesta. Sam vain piteli mua niin kauan, kuin mun tarvi, eikä se vieläkään marissut, motkottanut taikka mököttänyt. Se vaan oli siinä ja rakasti.
- Sanni

04/20 Leskeksi se nyt sitten kovasti uhoaa jättävänsä. Sam ei ole ikinä kipeänä, mutta nyt se on jostain repäissyt itselleen kevätflunssan. Sitä se on, ihan tavallista flunssaa räkänenineen ja väsymyksineen, eikä maailmalla jylläävää koronaa. Mutta ei. Se on nyt päättänyt, että sillä on korona ja siihen se, urheilullinen perusterve melkein kolmekymppinen mies, nyt kuolee. Päivät mulla menee tallissa hoitamassa hevosia Ravnan ja muutaman työntekijän kanssa, ja illat mä lohdutan aikuista miestä, jolla on tylsää, mutta se on liian poikki tehdäkseen yhtään mitään, ja joka vannoo kuolevansa tähän nyt. Niin, ja siivoon räkäpapereita roskikseen, kun ei se osaa tähdätä papereitaan vieressä olevaan roskapussiin. “Nyt chillaat”, huokaisin Samille. “Sä oot ihan kakara, tää on ihan tavallinen flunssa eikä siihen kuole.” “Sä oot jo suremisen ensimmäisessä vaiheessa”, Sam raakkui varismaisesti. Sillä oli ihan taatusti kurkku yhtä täynnä limaa kuin nenänsäkin. “Eikä ku mun aivot ei vaan oo täynnä räkää.”

Kyllähän se sitten vajaassa viikossa parani kuolemantaudistaan, kun sille lopulta nousi pöpöt tappava kuume, jossa se virui “melkein henkihieverissä” yön ja puolikkaan päivän. Vaikka Sam pääasiassa käyttäytyi kuin aikuinen mies - koska mä en kestä sellasia miehiä, jotka ettii äitiä kumppanin sijaan -, niin kipeenä se osaa kyllä olla aivan vauva. Ei mua haittaa välillä lelliä sitä, mutta en mä voi olla kuin todella iloinen, että se on taas terve ja sen aivot on päällä.
- Sanni

03/20 Kaksi viikkoa ikiomaa aikaa tuntui vapauttavalta ja rentouttavalta ajatukselta; Vaikka mä olin kuinka parisuhteessa, rakastin omaa aikaa ja sitä oli pakko toisinaan saada, joten kun Sam oli ilmoittanut, että lähtisi muutamaksi viikoksi takaisin Kanadaan näkemään perhettään, riemuitsin sisäisesti. Kaksi viikkoa menisi hujauksessa ja mä nauttisin jokaisesta sekunnista. Luukuttaisin bändejä, joista Sam ei pitänyt, ostaisin ainakin kymmenen uutta hevosta, lähtisin viikonloppuna rellestämään Ravnan kanssa Kalmankaltion keskustaan... Sam lähti maanantaina, ja jo torstaina mä olin käpertynyt sohvan nurkkaan, katsoin nyyhkyleffoja ja söin kyynelillä maustettua suklaajäätelöä purkista. Jotain tekemistä oli ehkä sillä ajalla kuustakin, mutta Samia oli aivan raastava ikävä. Kello oli lähempänä yhtä yöllä, kun mä soitin itku kurkussa Samille videopuhelun. Mies vastasi hieman viiveellä ja huolestui totta kai saman tien, kun näki mun itkuiset kasvoni. “Mulla on ikävä sua!” ulisin hämmentyneelle kanukille englanniksi; Ja se kehtasi nauraa mulle! “Muru, me ei olla vielä edes puolessa välissä kahta viikkoa”, kanukki hyrisi huvittuneena. Mä purin vapisevaa huultani ja melkein tunsin käteni alla Samin hyrinän syvällä miehen rintakehässä. “Mä oon kattonu Notebookin, Dear Johnin ja Ghostin ainakin sata kertaa jo!” “Sanni, sä vihaat romanttisia draamoja”, Sam huomautti vino virne suupielessään. “Nimenomaa!”

Loppupelissä mä olin niin sydänsärkynyt, kun Samin matka Kanadassa vain kesti ja kesti; Puolessa välissä toista viikkoa se hurja k-sana, joka tulee esiin useimmissa parisuhteissa muutaman vuoden seurustelun päästä, oli käynyt mun mielessäni jo moneen kertaan. Hitto vie, että karkausvuoden piti olla juurikin tänä vuonna. Mun mahdollisuus kosia tulee vasta 2024 seuraavan kerran; Jos siis moiseen uskoo. Mä en, mutta oon ihan salaa ihan pikkiriikkisen romantiikannälkäinen, ja mä haluan nähdä mitä Sam keksii. Se osaa toisinaan olla niin ällöromanttinen että mua ihan hirvittää. Ilo olikin suurensuuri, kun mä pääsin vihdoin lähtemään hakemaan Samia Enontekiön lentokentältä. Mä etsin autolleni parkkipaikan ja kävelin sisään lentokentälle, etsiytyen tulevien lentojen portille. Jos mä joskus oonkin moittinut kaikkia kliseitä rakkauselokuvissa, niin silti mä juoksin Samia kohden ja hyppäsin sen syliin, kun se lopulta ilmestyi. Onneksi sillä miehellä on hitonmoiset refleksit; Se otti mut kiinni, kuin olisi tiennyt, että mä tekisin niin. Ehkä se tiesikin, se tuntee mut välillä paremmin kuin mä itse. Parka sai märän pusun keskelle otsaa, ennen kuin mä suostuin edes harkitsemaan laskeutumista takaisin alle 170 senttimetrin korkeuteen kahdesta metristä, jossa mä nyt keikuin. “Oliko ikävä?” Sam kysyi pokkana. “Ei.”
- Sanni