Sotamaalauksen tallipäiväkirja

12/20 Vuoden viimeinen päivä. Sen piti olla hyvä päivä. Muska puunattiin aamulla kuin kuninkaan juhliin. Sen hopeaharja pestiin ja trimmattiin siistimpään kuntoon, hännän päälle tehtiin ranskalainen letti, ja Muska kiillotettiin päästä varpaisiin. Tänään vanhus nimittäin lähti esteratsastuksen laatuarvosteluun. Mä rapsuttelin Muskan nenäpiillä kasvavia harmaita karvoja ja pussasin sen pehmeää turpaa, ennen kuin se oli aika pakata traileriin, minkä Muska totta kai hoiti esimerkillisesti. Ehkä mä tiesin jossain syvällä sisimmässäni, että meillä ei ollut enää paljoa aikaa, koska tänään mä vain jotenkin kiinnitin huomiota kaikkeen, mitä Muska teki. Se kulki traileriin niin kiltisti, osasi varoa pieniä ramppeja lastaussillalla eikä lotkauttanut korvaansakaan, kun sen kengitetyt kaviot osuivat metallipohjaan; Ja sitten se seisoi paikoillaan, kun sen sitoi kiinni ja jätti sitten traileriin matkustamaan. Ehkä sekin tiesi, ettei elämänkaari ollut tästä pitenemässä. Ei-niin-pikkumusta matkusti kuten aina, puoliunessa ja luottavaisena siihen, että kyllä mä hommaisin sen ehjänä perille.

Tuomarit tykkäsi Muskasta hirveästi. Eihän se päivän päätteksi tuonut kotiin kuin “vain” kakkospalkinnon - mistä mä olin kyllä ihan hirveän ylpeä, hopea ei oo häpeä! -, mutta Muska sai arvostelun aikana rapsutuksia ja kehuja. Jos tässä olisi arvioitu vain söpöyttä ja käyttäytymistä, niin Muska olisi saanut kymmenen pistettä ja papukaijan merkin kaikilta tuomareilta. Se hörisi ja otti mielellään vastaan muutaman naminkin. Yksi tuomareista rapsutteli orin ristiselkää ja kehui sen lihaskuntoa erittäin hyväksi melkein kaksikymppiselle hevoselle. Mä pidin Muskan ohjista kiinni ja rapsutin sitä vapaan harjan tyvestä. Se oli niin hieno hevonen, että joskus ihan itketti vain katsoa sitä. Myöhemmin itkettikin sitten ihan eri syystä.

Me oltiin myöhäisestä iltapäivästä jo kotona Muskan II-palkinnon kanssa. Mä letitin Muskan harjan, vein sen tarhaamaan vielä illaksi, ja siirryin Samin kanssa olohuoneeseen pohtimaan Muskan viemistä kenttäratsastuksen laatuarvosteluun ensi kuussa. “Se saa sieltä varmaan kanssa kakkospalkinnon, kun este- ja kouluarvosteluistakin”, mä sanoin Samille, joka vain nyökytteli ja oli samaa mieltä mun kanssa kaikesta. Ei se oikeastaan tiennyt mitään laatuarvosteluista ja tiesi itsekin, että oikeasti mä pomputtelin omia ideoitani sen suuntaan vain nähdäkseni, miltä ne kuulosti ääneen sanottuna. Se on ihan älyttömän hyvä mies, se tietää mitä mä tarvitsen ja mitä mä en tarvitse, ja ennen kaikkea se tietää, että mä teen ite omat päätökseni, etenkin mun hevosten kanssa.

Sitten Aino soitti, että Muskalla on ähky. Ei taas, mä ajattelin itsekseni, ei siitä oo edes kahta kuukautta, kun Surmis lähti ähkyn takia. Tämä vuosi on mennyt juuri siihen tapaan, että oli ihan mahdollista, että multa kuolisi kaksi hevosta yhtä monessa kuukaudessa. Väldekin lopetettiin ähkyyn kesällä, vaan viikkoja jalan takia lopetetun Murmelin jälkeen. Mulle tuli edelleen ikävä Murmelia ja Väldeä, ja joskus vähän Surmistakin, kun mä hain hevosia tarhasta iltaisin. Suru puserossa ja paha aavistus mielessäni mä kiirehdin ulos, missä Aino kävelytti mun hopeanmustaani ja puhui samalla puhelimessa, ilmeisesti Niklaksen kanssa. Niklas kävi täällä aivan liian usein. Mä tönäisin Ainon sivuun ja otin Muskan riimunnarun itelleni. Aino oli sanomassa jotain, mutta sitten se antoi olla. Kyllä se tiesin, miten tärkeä Muska oli mulle, ja se tiesi varmasti myös menettävänsä työpaikkansa, jos se nyt menisi sanomaan mulle yhtään mitään harkitsematonta. Siispä se keskittyi lopettelemaan puhelua Niklaksen kanssa.

Muska meni tosi nopeasti tosi huonoon kuntoon. Aluksi se pyrki potkimaan itseään, mikä ei tullut yllätyksenä, mutta sitten sen jalat alkoi pettää, ja oli työn takana saada se Ainon kanssa uudestaan jaloilleen. “Muska-kulta, kiltti, älä tee tätä mulle”, mä pyytelin Muskalta, mutta sen tummissa silmissä oli surullinen katse. Se tiesi, ja mä tiesin, mutta en mä silti voinut luopua toivosta nyt. Niklas on mun eläinlääkäri siksi, että se on alueen paras. En mä maksa millekään puoskareille, joten Niklaksen on paras hoitaa Muska kuntoon. Sehän oli just tänään niin hieno!

Ei auttanut. Niklas saapui, tutki ja kuunteli Muskan keskivartaloa, antoi sille kipulääkkeenkin, ja pudisti sitten päätään Muskan selän toiselta puolelta. Mä en edes huomannut itkeväni, kun mä anelin Niklasta keksimään jotain, pelastamaan mun hevoseni, mun Muskani. Ei Muska ollut niin vanha, Tuomaskin meni vasta 23-vuotiaana. Jos mä olisin nähnyt kunnolla, mä olisin varmaan hoksannut miten onnettomalta Niklaskin näytti. Me ollaan kuitenkin läheisiä ystäviä ja sekin tiesi, miten paljon mä rakastin Muskaa; Se ei varsinaisesti ollut mikään salaisuus Sotiksessa. Tietysti mä rakastin kaikkia mun hevosia, mutta joitain enemmän kuin toisia. Niklas oli kuitenkin nyt diagnosoinut mun hevosellani pahan suolenkiertymän, ja se kuolisi joka tapauksessa yön aikana - paras oli siis lopettaa se heti. Muska jaksoi kävellä karsinaansa asti, mutta sitten se romahti lattialle ja sai siinä rytäkässä polvensakin verille. Mä kävin Muskan pään puolelle ja silittelin sitä, ja lupasin, että sen kipu loppuisi ihan pian. Värikkäät raketit värjäsi taivaan mun tallini yläpuolella, kun mä saatoin Muskan viimeiselle matkalleen puolilta öin. Hyvää matkaa, Muska.
- Sanni

11/20 Nyt se meni liian pitkälle! Mä en ollut koskaan ollut kauhean innoissani naapuriin kohonneesta ratsastuskoulusta tai sen omistajasta Riina Vaskivuosta, mutta maanantaina mulla napsahti. Mä olin ollut koko päivän tallissa ja Sam oli tehnyt etäpäivää, joten se oli poikkeuksellisesti kotona. Mulla ei siis ollut mitään tietoa siitä, että yksi Vaskivuon hevosista oli tepastellut tonttirajan ylitse ja päätynyt mutustelemaan mun talveksi kuihtuneita villiruusupensaita. Sen mä vielä olisin kestänyt, koska mä tiesin tunteen, ja hevosia nyt karkasi välillä, big deal. Mutta sitä mä en sulattaisi ikinä, että Sam oli kiltisti vienyt hevosen takaisin, ja Vaskivuo oli tarjonnut sille syytä hyvästä pullakahvit. Siis pullakahvit! Mun Samille!

Sam ei tietenkään tajunnut miksi mä olin niin hiilenä. Mä olin palannut tallista ja huhuillut Samia, mutta se ei ollut ollut paikalla, joten mä olin soittanut sille, että missä vitussa se on, ja se oli vastannut ihan tyynenä, että Vaskivuon keittiössä. Mä en ollut ikinä käynyt Vaskivuon talossa, niin hittoako Sam siellä roikkui? Mä mutisin sille, että täällä oli nyt tilanne käsillä ja sen piti tulla kotiin heti. Sam teki työtä käskettyä, mutta se ei ollut hirveän iloinen, kun sille selvisi kotona, että eihän täällä mitään tilannetta ollut, vaan mä olin vaan halunnut sen pois Vaskivuon luota. “Etkö sä oo vähän paranoidi nyt? Se tarjos kahvit, kun oli valmiina, kiitoksena että mä toin Rockyn kotiin”, Sam mumisi. “Rockyn?” mä kysyin ja kohotin kulmiani miehelle. Rockyn?! Tekikö se nyt tuttavuutta vihollisen hevostenkin kanssa? “Sanni-kulta, ota ihan iisisti nyt. Et sä halua olla riidoissa naapurin kanssa.” No kyllä haluan, jos se yrittää mun miestäni!

Jotenkin se kuitenkin sai mut lepytettyä. Ehkä muutamalla pusulla oli vaikutusta asiaan. Ja punaviinilasillisella, jonka Sam kaatoi mulle keittiössä, kun se sai mut sisälle asti. Mua närästää edelleen ajatellakin, että Sam oli Vaskivuon keittiössä juomassa kahvia, mutta mä luovuin lopulta ajatuksesta, että mä menisin raivoamaan sille siitä. Sam vaan tyynnytteli ja lupasi, ettei Vaskivuo ollut tarjonnut sille edes hyvää kahvia, ja pullakin oli seissyt ainakin kolme päivää huoneenlämmössä. Se varmaan sanoi niin ollakseen mieliksi, ja oli oikeasti vetänyt jotain herkkupullaa suoraan uunista oikein hyvillään, mutta ajatus lohdutti mua kuitenkin. Saatanan Vaskivuo ja sen vanhat pullat.
- Sanni

11/20 Se oli vähän kuin Epäilyksen lopettamisen uudelleenelämistä. Epäilys oli Riian emä ja todella hapan tamma, joka odotti mua Sotamaalauksessa, kun se aikoinaan jäi mun hoiviini, kun Miika kuoli. Se oli ollut koko ikänsä tosi sitruunainen hevonen, mutta loppuaan kohden se alkoi olemaan jo niin hapannaama, että mä en olisi halunnut mennä lähellekään sitä. Se olikin eläkkeellä loppuelämänsä ajan - joka osoittautui suolistovaivojen takia jäävän kolmeen kuukauteen. Vaikka mä en tykännytkään Epäilyksestä ollenkaan, niin oli mua itkettänyt, kun se oli päästetty lopulta vihreämmille niityille. Ja nyt koko sirkus toistui Surmiksen kanssa.

Kuninkaansurmaaja oli vaikea hevonen, ja mä tulin sen kanssa toimeen vaan sen verran, kuin oli pakko. Mä en pitänyt siitä ollenkaan ja mietin moneen kertaan sen myymistä. Meillä Surmiksesta jäi kolme varsaa, joista kaksi asuu kotona enkä mä ole ihan varma miksi, mutta silti se oli mun inhokkihevosia tallissa. Se kävi syksyn aikana laatuarvosteluissa, mutta jätti käytöksellään tuomarit vähän kylmäksi. Ainoastaan kenttäarvostelussa se päätti olla hyväntuulinen ja vei kotiin ykköspalkinnon siitä hyvästä. Sitten oli tullut se sunnuntaiaamu, kun mä olin jakamassa ruokia tallissa, ja Surmiksen karsinasta kuului tuskaisia ääniä. Mä aavistin mitä tapahtui jo ennen kuin mä näin Surmiksen. Kädessä ollut ruokaämpäri jäi levälleen lattialle, kun mä vedin Surmista jaloilleen ja talutin sitä pihalla samalla, kun mä soitin Niklakselle. Totta kai sen pässin piti saada ähky sunnuntaiaamuna, kun mä olin yksin tallissa.

Ravna saapui vaan kymmentä minuuttia myöhemmin, koska pitihän mun soittaa se ruokkimaan loput hevoset sillä välin, kun Surmis teki kuolemaa mun käsiin. Enhän mä sitä silloin vielä tiennyt, mutta kun Niklas lopulta saapui, se tutki Surmiksen nopeasti ja huokaisi. “Se on paha”, mä arvasin. Niklas nyökytti ja katsoi mua odottavasti. “Sä oot varma, että sitä ei voi kuljettaa leikkauspöydälle?” “Toki me voidaan yrittää, mutta Surmis ei oo parhaassa kunnossaan muutenkaan enää, enkä mä tiedä selviääkö se koko matkan näin kipeänä.” Mun oli pakko kävelyttää Surmista vähän lisää ja yrittää saada omatkin aivot liikkeelle.

Enhän mä vittu ollut ajatellut, että se olisi näin paha. Mä olin ajatellut, että huonolla onnella Surmis joutuu nyt leikkauspöydälle, mutta lähinnä mä olin epäillyt sen joutuvan saikulle kuukaudeksi ja sitten se pääsisi takaisin vittuilemaan mulle. Mä hieroin kasvojani toisella kädellä ja toisessa mä pidin yhtäkkiä kuolevaa, kipeää hevosta. Sen huono vointi oli eskaloitunut niin nopeasti. Se oli kuvainnollisesti ollut mennyttä viidessä minuutissa. “Ei mulla oo muuta vaihtoehtoa”, mä mutisin Surmikselle. Pieni ori oli niin hätää kärsivän näköinen, että mua alkoi itkettää. “Niklas? Laitetaan pois.”

Me päästettiin Surmis makuulleen tyhjässä tarhassa ja pidettiin sitä yhdessä aloillaan, kun Niklas iski sille piikin. Muut hevoset olivat vielä tallissa ja Ravna ruokki viimeisiä parhaillaan. Mä silittelin Surmiksen kaulaa ja itkin kylmässä aamusumussa, yrittäen lohduttaa Surmista. Toivottavasti sillä ei ollut hirveän kylmä, vaikka mittari oli näyttänyt tunti sitten pakkasta. Olisiko se sittenkin pitänyt laittaa pois karsinassaan? Antaa sen lähteä lämmössä. Surmiksen hengitys hidastui ja mä juttelin sille, lupailin hyvää tuonpuoleista ja ties mitä muuta paskaa, mitä kuului sanoa, kun joku oli nukkumassa pois. Mä kävin kostealle nurmelle makaamaan ja yritin lämmittää oria, vaikka Niklas varoitti, että se voisi vielä yrittää piehtaroida. Mä silittelin sitä edelleen ja odotin, että sen hengitys lakkaisi kokonaan. En tää ollut ollenkaan miten mä olin suunnitellut päivän menevän. Mun oli ollut tarkoitus mennä kivalle sumukävelylle järvelle Muskan kanssa, ei mun pitänyt laittaa Surmista pois. Eikä mun missään nimessä ollut pitänyt itkeä, kun Surmis sitten lähtisi. Niin sekin vittupää oli tehnyt kodin mun sydämeeni.
- Sanni

11/20 Minä sanoisin itseäni kyllä kärsivälliseksi ja että jaksan Sannin oikkuja hyvin, mutta jossakin kulkee raja. Tai niin minä kuvittelin. Marraskuu oli alkanut ja se tarkoitti sitä, että Sannin mielestä oli joulu. Hän kaivoi joulukoristeet esiin marraskuun toisena aamuna ja alkoi koristelemaan niin talleissa, kuin talossakin. Saavuin töistä kotiin maanantaina ja ennen kuin ehdin tekemään mitään, Sanni oli jo laittanut päähäni pehmeän poronsarvipannan. Saman, jota olin joutunut jo pitämään Valokylän tallin Halloween-juhlissa kuluneena viikonloppuna, koska en halunnut pukeutua naamiaisasuun.

Viikon loppuun mennessä olin nähnyt monta kyllästynyttä kasvoa, kun Sannin joulu-unelma ei ollut kaikkien mieleen. Tallin vakiokävijät, jotka olivat olleet meillä jo kauan, olivat tottuneet jokavuotiseen perinteeseen, mutta uusina tulleet yksityishevosen omistajat eivät olleet riemuissaan valoista ja metallinhohtoisista koristeista. Hevosvarsat pitivät kyllä, sillä ne yrittivät jatkuvasti maistella koristeita.

Viikonloppuna päätin armahtaa hieman tallikävijöitä. Sanni oli vienyt tallitupaan piparisuklaata, mutta minä kävin keräämässä ne, ja laitoin tilalle tavallista maitosuklaata. Sitä, jota Lumi oli käskenyt kaikkia ostamaan, koska jokaisesta ostosta valmistaja lahjoitti rahaa hyväntekeväisyyteen. Piparisuklaat vein Sannille ja väitin ostaneeni ne hänelle, koska tiesin, miten paljon hän piti joulusta. Toivoin, etten jäisi valheesta kiinni, enkä edes halunnut valehdella Sannille, mutta uskottelin itselleni, että se oli pakko tehdä suuremman hyvän puolesta.
- Sam

11/20 Hevosten talvikarva oli ehtinyt venyä jo jonkun aikaa, ja hevosten klippaus oli aloitettu toissapäivänä. Mä kuitenkin tarvitsin mun työntekijöitä muihinkin hommiin kuin vain klippaamaan, joten mä päätin opettaa mun tallimestarin klippaamaan; Jonilla ei ollut hirveästi muita työtehtäviä, eikä hevosten klippaus ollut niin vaikeaa, joten mä pidin mun ajatustani aivan nerona. Opetushevoseksi mä olin varannut Myyn; Se oli Sotiksen hevosten pienemmästä päästä, ei pienin, mutta ehdottomasti kiltein, joten se pysyisi paikallaan klippaamisen ajan.

Jon näytti kuitenkin jo Myyn nähdessään varautuneelta, ja vihdoin mulla sytytti. “Ethän sä pelkää hevosia?” mä kysyin mieheltä. Näin läheltä katsottuna mä yllätyin siitä, miten pieni mies se oikeasti olikaan. Ei se mitään kukkakeppiä ollut nähnytkään, mutta noin pituudeltaan se oli aika pieni mun silmissä. Mä olin tottunut Samin melkein kaksimetrisyyteen, mutta Jon oli mua ehkä kymmenen senttiä pidempi. Olin mä laittanut merkille katsoessani sitä Samin kanssa, että se oli lyhyempi, mutta kun kaikki oli Samia lyhyempiä, niin en mä ollut ajatellut asiaa enempää. “En mä niitä varsinaisesti rakasta”, Jon myönsi hiljaa pälyillessään tallikäytävällä molemmin puolin kiinni olevaa Myytä. “Älä huoli, Myy on tallin kilteimpiä hevosia. Tuu tähän, mä näytän miten hevonen klipataan.”

Jon ei ehkä ollut hevosihminen, mutta hiton nopea oppija se oli (ja varmasti opetettavissa hevosihmiseksikin). Jenkki otti onkeensa helposti, ja kohta se jo klippasi Myytä ihan itse. Mä selitin sille eri klippauskuvioita, miksi klipattiin ja kuinka usein hevoset tuli klipata. Mä lupasin myös, että vaikeampia hevosia sen ei tarvitsisi klipata, vaan joku muu hoitaisi ne, mutta suurimman osan kanssa Jon pärjäisi varmasti itse. Ainoa, johon ei ollut asiaa koskea, oli Hilppa, koska Ravna vetäisi herneen nenäänsä, jos kukaan muu kuin se itse koskisi sen vauvaan, vaikka ei se itse sitä myöntäisi. Ravnan kanssa Jon pääsisi varmasti kyllä klippaamaan pienen mustanvoikonkin; Kiltti pientamma olisi loistavaa harjoitusta.

“Milloin sä alat tekemään tallitöitä?” mä kysyin Samilta illalla, kun me istuttiin katsomassa Netflixiä sen kanssa. Mä istuin sen kainaloon käpertyneenä, ja Huntti makasi poikittain meidän sylissä. “Sitten kun mulla ei oo oikeita töitä”, Sam vastasi huvittuneena. “Miten niin?” “Mä opetin Jonin tänään klippaamaan hevosia.” “Eikö se pelkää hevosia?” kanukki hämmästeli, mihin mä en voinut kuin kysyä, että oliko Sam tiennyt koko ajan. “Joo, eihän se puhu oikein muille kuin mulle”, mies huomautti, ja oli kyllä ihan oikeassa. Mä kerroin kuitenkin, että Jon oli tehnyt hyvää duunia ja oppinut tosi nopeasti homman, ja pärjäisi jatkossa klippaamisen kanssa yksinkin. Sam hymähti ja käänsi katseensa takaisin American Horror Storyyn. On muuten huono sarja.
- Sanni

11/20 En sanoisi, että vihaan joulua. Siinähän on, kunhan ei hypi mun silmille. Lokakuisin mun kärsivällisyys alkaa olemaan jo koetuksella, kun kaupat alkavat täyttyä joulukalentereista sun muusta turhanpäiväisyyksistä. Siis lokakuussa, vaikka jouluun on vielä kaksi kuukautta - en vaan voi käsittää. Onneksi kuitenkin pystyn piiloutumaan joululta aika hyvin, eikä mun tarvitse päivästä toiseen katsella kenenkään jouluhömppää. Asun yksin ja kaukana joulua rakastavasta äidistäni, joka varmaan tälläkin hetkellä suunnittelee, mitä lahjoja ostaa kenellekin. Mä saan mököttää rauhassa ihanassa loppusyksyn pimeydessä ilman pelkoa joulumielestä ja silmiä särkevistä jouluvaloista.

Jos olisin yhtään osannut aavistaa mitä tuleman pitää, kun lähdin tallille, olisin varmaan jättänyt menemättä ja antanut ponien lomailla loppuvuoden. Kaikessa rauhassa ajoin tallin pihaan töiden jälkeen tarkoituksena käydä puuhastelemassa Vienan kanssa. Aloitettiin eilen taas parin viikon tauko ratsastuksesta, Viena tarvitsee niitä vielä todella säännöllisesti, että jaksaa sitten opiskella ratsun alkeita into piukassa. Alkoi olla jo pimeää ja vähän silmät sirrissä astuin pikkutalliin, jossa oli valot päällä ja kuulin jonkun puuhailevan jossain päin rakennusta. “Moi!” kuulin Lyytin äänen ja samassa mä katsahdin ympärilleni. “Mitä tää on?!” kuului suustani sen sijaan, että olisin tervehtinyt Kentsun omistajaa takaisin. “Joo, nyt alko perinteisesti joulu Sotiksessa”, Lyyti totesi vähän hymyillen. “Jaa että mikä että?” menin jo ihan sanattomaksi. Talli oli niin täynnä joulukrääsää, kaikenmaailman koristeita ja valoja ja kaikkea, minkä nimeä en edes tiedä, että rakennus ei edes näyttänyt enää tallilta, vaan joltain krääsäkaupalta joulusesongin aikaan. “Ei ei ei...” mutisin hiljaa ja sen sijaan, että olisin napannut Vienan riimunnarun karsinan ovesta, suuntasin päätalliin.

Olin jossain sokeuden ja shokin välimaastossa, kun astuin päätalliin. Näin Sannin ja olin jo kysymässä, oliko tuo pikkutallin karmaiseva uusi sisustus sen käsitys jostain huonosta pilasta, kun näin päätallissa saman teeman jatkuvan. Sanni säteili onnessaan joku ihmeen tonttulakki päässään niin, etten kestänyt enää katsoa siihen päin. Mihin ihmeen jouluhengettären talliin mä olin itseni tuonut? Miksei tästä ollut mainintaa vuokrasopparissa, voinko vaatia vuokran alennusta henkisen kärsimyksen vuoksi? Joulu ei ollut koskaan lyönyt mua niin kovaa vasten kasvoja kuin tänään, enkä tiennyt mitä ajatella. Sanni kehotti juomaan jotain hemmetin kaakaota, mutta mä totesin mielessäni tarvitsevani ennemmin raitista ilmaa.

Oltiin aika pitkään kävelyllä ja kun tulimme takaisin, oli iltaruokintakin jo menossa. Näin Samin kävelevän kohti pikkutallia ja hän näki otsalamppuni valon. “Moi!” mies huikkasi ja jäi pitämään meille ovea auki. Meidän nolo välikohtaus oli jo unohdettu, tosin en uskalla ajatella sitä liikaa tai puna nousee poskille ja alan änkyttämään, joten se siitä. “Kiitos”, sanoin Samille. Sitten mä tajusin. “Sam, mitkä noi on?” kysyin ja osoitin hänen päänsä päälle. “Ehhhh”, Samin suusta kuului epämääräinen ähkäisy ja nyt oli hänen vuoronsa punastua. Miehellä oli poronsarvet päässään. Ja mä luulin, et mä oisin voinu saada Samista luotettavan liittolaisen tässä joulumaassa. “Tiedäthän... Sanni... Se pakotti ja... en mä halunnu et se suuttuu.. olin sitten mieliksi.. ähh”, Sam änkytti niin, etten edes tiennyt hänen osaavan puhua niin epäselvästi. “Ah, ymmärrän. Sori, kun otin puheeksi. Mä kävin just melkein pari tuntia tarpomassa metsässä, kun yritin sulattaa kaikkea tätä”, totesin Samille, jonka puna laski hieman tämän kuultuaan ja aloimme nauramaan yhtä aikaa.
- Heta

11/20 Joulua voi mun mielestä viettää vaikka vuoden ympäri, jos haluaa, mutta virallinen joulusesonki on marraskuun ensimmäisestä joulukuun viimeiseen päivään. Valitettavasti halloween on lokakuun viimeinen, joten marraskuun ensimmäinen menee yleensä krapulassa - niin tänäkin vuonna. Siispä joulunvietto sai alkaa vasta marraskuun toinen päivä. Mä olin heti aamusta tallissa koristelemassa valosarjojen ja kuusenkoristeiden kanssa. Tallituvan ovea koristi iso joulutähti ja kaikkialla oli kimaltelevia koristeita pallojen ja köynnösten muodossa. Mä tarkastelin työni jälkeä tyytyväisenä ja vein vielä tallitupaan tarjolle joulukarkkeja, kaakaota, tikkunekkuja, kanelitankoja, vaahtokarkkeja ja kermavaahtoa. Toki kahvia oli yhä tarjolla, mutta kuka halusi kahvia, kun voisi juoda joulunmakuista kaakaota?

Toisin kuin muu henkilökunta, Jilla oli täysin mun puolellani. Se oli joka vuosi aivan innoissaan joulukoristeluista, ja Jyrkin karsinan koristelu oli aina sen homma. Talliin juoksikin päätön kana, kun Sam vihdoin tuli töistä Jilla mukanaan, ja mulla oli jo koristelaatikko valmiina Jyrkin tallin päädyssä olevan pikkukarsinan edessä. Jilla oli nopeasti työn touhussa, joten mä jätin sen puuhastelemaan, ja siirryin itse taloon koristelemaan, Samin kauhuksi. Kanukki jaksoi joka vuosi tuskastella mun ylitsepursuavaa koristelua heti marraskuun alussa, mutta ei sillä ollut ikinä sydäntä kieltääkään, ja mä oon vakuuttunut, että salaa se kuitenkin tykkää. Muutamaa päivää ennen joulua me haettaisiin vielä joulukuusi viereisestä metsästä, ja koristeltaisiin se aatto-iltana. Joulupäivän aamuna me vaihdettaisiin sen alla muutama joululahja ja syötäisiin jouluateria Ravnan kanssa.

Tänä vuonna Sotiksen jouluhirmua oli todistamassa muutama uusi yksityishevosen omistaja, kun mä olin keväällä loukannut jalkani ja joutunut tarjoamaan pikkutallin karsinat yksityishevosille, jotta mä saisin lisää apukäsiä liikuttamaan mun hevosiani. Lyyti ei kehdannut sanoa mitään ja Sofiaa ei ollut vielä näkynyt, mutta Hetan maailma järkkyi ihan huolella. Se saapui paniikki silmissään päätalliin, jossa mä olin harvinaisesti tekemässä ihan töitäkin, ja kysyi ääni vapisten, että mitä vittua pikkutallissa oli tapahtunut. Sitten se tajusi, että päätallissa näytti ihan samalta, ja sen katse oli kuin peuralla ajovaloissa. Voi parkaa. “Käy tallituvassa tekemässä itelles vähän kaakaota, sä näytät vähän kalpealta”, mä hymähdin naiselle, joka pudisti päätään ja vastasi, ettei halunnut edes nähdä tallitupaa, jossa oli varmasti samanlainen kaaos. No, eihän se väärässä ollut.
- Sanni

10/20 Hommahan alkoi jo elokuun puolessa välissä. Me järjestettiin Sotiksessa pienet koulukilpailut, ja kaverit Hiivurista matkasivat meille kilpailuihin. Ensimmäiseen luokkaan osallistui Hiivurin oma junnu, teini-ikäinen Otto-poika, ja totta kai Jilla spottasi radalta samanikäisen ponipojan. Otto on vaatinut päästä mukaan Sotikseen aina kun joku on Hiivurista ollut täällä, ja vastavuoroisesti Jilla on ravannut Hiivurissa minkä vaan on kerennyt. Onneksi meidän tallit on yhteistyössä, joten välillä joku käy vierailulla suuntaan tai toiseen. Mutta nyt oli halloween, ja teinit sai ihan ekat oikeat treffinsä! Valokylä nimittäin järjesti halloween-kisat ja pirskeet siinä samassa, joihin kumpaankin mä olin totta kai ilmoittautunut. Nuorisolle oli tarjolla tekemistä, napostelua ja leffa-iltaa, ja totta kai mä kerroin Jillalle että hei, mitäs jos kutsusit Oton mukaan, kun kerran ajetaan Valokylään ja tullaan seuraavana päivänä takaisin. Jilla oli punastellut, mutta kutsunut Oton. Oliko edes yllätys, että Otto suostui?

Puvustaan Jilla ei suostunut tinkimään, ei edes vaikka Otto oli tulossa paikalle; Se oli päätön ratsumies ja sillä selvä! Eipä meidän Jilla ollut kovin keiju- tai prinsessatyttö muutenkaan. Otto oli saapunut jo edellisenä iltana Sotikseen. Aamulla sillä oli suussa vampyyrinhampaat ja selän puolella riippui punamusta viitta. Mä olin maalannut pojan silmät mustalla niin kuin mulla aikoinaan, ja sen leuka oli verenpunaisen huulipunan peitossa. Otto näytti tyytyväiseltä asuunsa, ja Jillan mielestä se oli ihan tosi söpö asussaan. Oli munkin mielestä, mutta ei samalla tavalla...

Sam ei ollut ihan yhtä innoissaan kuin me muut oltiin teiniromanssista. Etenkin Jenni oli hihkunut tallituvassa marttakerhon kanssa, että sen pikkutyttö oli kasvamassa jo isoksi ja löytänyt itselleen söpön poikakaverin. Edes Aino ei voinut väittää, etteikö rakastavaiset olisi olleet söpöjä, vaikka se ei osallistunutkaan meidän juoruiluun. Me oltiin jo viettämässä aikuisten juhlia ja mä olin juonut muutamankin lasillisen jo, kun Sam sitten pohti ääneen, että mitenhän muksuilla meni. “Kui, ootko sä mustasukkanen?” mä virnistin Samille; Ei ollut mikään salaisuus, että Jilla oli ihastunut Sotiksen omaan hirveen, joka ajoi sen joka päivä koulusta tallille ja oli lapsirakkaana ottanut sen vähän siipensä alle. “Todellakin”, Sam naurahti vähän, selkeästi haluamatta olla liian synkkä kesken bileiltaa. “Eiköhän niillä mee ihan hyvin, Jilla on varmaan huomenna ihan pilvissä”, lohdutin miestä. “Kunhan se rakastaa muakin vielä.”
- Sanni

10/20 Ravna oli päättänyt saada syysflunssan, joten mä jouduin hoitamaan aamutallin Ainon kanssa. Toki Aino oli hyvä tallityöntekijä ja Ravna kertoi mulle usein, että se on oikeasti tosi etevä hevosten kanssa ja tehokas tallitöissä, mutta mulla ei vaan mennyt henkilökemiat sen kanssa yhteen, se kun päätyi meille niin helvetin rasittavalla - vaikkakin vakuuttavalla - tavalla. Tänään me kuitenkin löydettiin yhteinen sävel. Ei ehkä sillä asiallisimmalla tavalla, mutta yhteinen sävel joka tapauksessa; Me oltiin juuri viety hevosia tarhaan ja oltiin kävelemässä takaisin talliin, kun me sitten bongattiin Jon korjailemassa tarhoja. Sillä oli varsin näyttävä asento työskennellä, kun se seisoi jalat molemmin puolin tarhan alinta aitaa ja kyyristeli ilmeisesti korjaamassa alinta sähkölankaa. Sanaakaan sanomatta, mutta selkeästi yhteistuumin, mä ja Aino pysähdyttiin seuraamaan Jonin työntekoa. Ei meitä niinkään sähkötyöt kiinnostanut, mutta maisemissa ei kyllä ollut moitittavaa.

“Hei, mitä te seiso-”, Lumi ilmestyi kysymään uteliaana, mutta sen lause kuoli pois kesken. “Herranen aika”, se sai vielä sanottua, ja sitten se oli hiljaa, mutta ei selkeästi ollut poistumassa paikalta. Sähkölangat oli vissiin kunnossa kohta, koska Jon suoristautui, pyyhkäisi ilmeisesti hikeä otsaltaan - ja bongasi sitten meidät. Kolme naista ei ole varmasti ikinä liikkunut niin nopeasti, kuin me, kun me hajaannuttiin jokainen omaan suuntaansa ihan muina naisina, kuin me ei oltaisi edes huomattu Jonia. Mä painelin kiireessä kohti taloa, vaikka mä riimunnaruineni olin selkeästi menossa talliin, enkä mä osaa sanoa, minne Aino ja Lumi päätyivät. Onneksi tänään oli koulupäivä, joten Sam oli töissä, ja Jennikin oli tulossa vasta iltapäiväksi töihin. Kenenkään ei siis tarvitsisi tietää, millaisia päättömiä kanoja me oltiin, eikä Jon varmasti sanoisi siitä mitään. Ehkä. Toivottavasti.

Puolen tunnin päästä me oltiin jo kaikki koolla taas tallin satulahuoneessa nauramassa. “Mä tiesin, että mä palkkasin sen hyvästä syystä”, mä totesin huvittuneena, ja punapäät vaan myötäili mua. “Mä en ehkä kehtaa nähdä sitä ainakaan viikkoon”, Lumi rääkäisi käsiinsä, joilla se peitti punaisia kasvojaan. Oli muuten varmaan ainoa kerta, kun mä näin Ainon oikeasti nauramassa - se esitti niin feikkiä Samin ympärillä. Ehkä sekään ei ollut niin paha. Iltapäivän puolella Jenni tuli onneksi töihin; Jonkunhan täällä piti ihan tallitöitäkin tehdä.
- Sanni

10/20 Sam ei kuulostanut taaskaan hirveän vakuuttuneelta. “Sanni, sä valitat päivittäin, että meillä on liikaa hevosia ja meidän pitäis myydä pois osa, ja sitten sä et pysty luopumaan mistään niistä”, mies huomautti kyllästyneen kuuloisena. “Ja sitten sä ostat lisää?” “No kun... Kentsulla on niin hyvä suku! Ja se on ihan tosi komea ja kilttikin vielä!” puolustelin myöhäisillan ostostani. Mä olin viinilasillisen ääressä selaillut hevosia, ja kaksi päivää myöhemmin käynyt koeratsastamassa Clark Kent-nimisen suomenhevosorin. Viirijoen talli oli yksi mun suosikkitalleja, koska ne kasvatti niin kauniita ja menestyviä suokkeja, ja nyt mulla oli vihdoin mahdollisuus saada sellainen omaan talliin. Oikeasti Kentsu oli kouluhevonen, mutta ensinnäkään mä en harrasta kouluhevosia, ja toiseksi Juuso oli luvannut, että Kentsu lentää kyllä esteidenkin yli kuin Teräsmies. Ja nyt Kentsu oli saapumassa parin päivän päästä kotiin, joten mun oli aika kertoa Samille asiasta.

Vaikka kanukki valittikin jokaisesta uudesta hevosostoksesta - paitsi Möröstä, tietenkin -, niin ei me koskaan saatu niistä riitaa aikaan, eikä tämä kerta ollut ollenkaan erilainen. Silti mua alkoi kerrankin vähän kaduttaa, että mä laitoin Samin hermot niin usein koetukselle, ja päätin mielessäni, että nyt Sotikseen ei kyllä tulisi uusia hevosia hetkeen. Jokunen varsa oli vielä syntymässä syksyn ja talven aikana, mutta muuten menisi hevoshanat kiinni nyt. Me mentiin Samin kanssa sänkyyn, mutta mä jäin vielä valvomaan. Mä en saanut unta osittain syyllisyydestä, osittain innosta siitä että Kentsu saapuisi, ja osittain siksi, että mä aloin oikeasti miettimään meidän hevosmäärää. Ehkä talven varsat pitäisi laittaa myyntiin vieroituksen jälkeen. Vastasyntynyttä Metsoa mä en möisi ikinä, koska se oli Muskan lapsi, mutta ehkä Suvin kohta syntyvä varsa pitäisi laittaa markkinoille.

Vihdoin koitti se päivä, kun Kentsu saapui. Vihreä hevostraileri kaartoi pihaan tumman henkilöauton perässä, ja autosta nousi Juuso, jonka mä olin tavannut käydessäni koeratsastamassa uuden hevoseni. Vaaleatukkainen mies laski lastaussillan ja tottunein ottein peruutti tummanruunikon traileristaan. Juuso vaikutti vähän kylmältä tai huonotuuliselta, mutta ehkä sitä vain harmitti hienon hevosen myyminen, joten mä en sanonut asiaan mitään. Toisaalta mä epäilin vähän, että ehkä Juuso oli vähän turtunut hevoshommiin, koska ei se Viirijoellakaan ollut vaikuttanut kauhean iloiselta. Tai ehkä se vaan oli sen luonne. Kentsu oli kuitenkin korvat hörössä ja haisteli ilmaa sieraimet suurina. Kauppakirjasta mä olin saanut kopion jo koeratsastuksen yhteydessä, kun me oltiin tehty kaupat, ja mä olin maksanut vähän ekstraa, että Juuso toisi Kentsun Viirijoelta Ruusujärvelle. Mä sain ruunikon riimunnarun, ja Juuso raahasi satulahuoneeseen laatikollisen Kentsun varusteita. Mä kiittelin miestä, mutta se vaan murahti jotain luokkaa “onnea sen kanssa” tai vastaavaa, ja lähti ajamaan pois.

Kentsu oli innoissaan tutustumassa uuteen paikkaan, kun mä päätin vähän kävelyttää sitä tallin pihassa. Se hörisi vähän uusille kavereille, joista joku hörähti takaisin, mutta suurin osa vain mulkoili uutta tulokasta. Kyllä ne siitä lämpenisivät, mä ajattelin, Kentsu oli kiva ja sopisi varmasti tosi hyvin meidän alati kasvavaan laumaan. Sam oli kyllä oikeassa; Meillä alkoi olemaan oikeasti paljon hevosia. Siispä mä vein Sotiksen 60. hevosen karsinaansa ja toivoin, ettei Sam ollut edes salaa vihainen.
- Sanni

10/20 Mun huuto kuului koko asunnossa ja ilmeisesti pihalle asti, koska ulko-ovi kävi ja Sam kurkkasi sisälle kulmat huolesta kurtussa - mä tiesin sen katsomattakin. “Sanni? Säkö huusit?” kanukki kysyi varovaisesti. “Mikä kysymys toi nyt oli? Mäkö huusin? Vittu kuinka monta huutajaa tässä talossa on?” mä tiuskaisin takaisin; Me asuttiin helvetti kahdestaan. Kuka vittu muu se muka olisi ollut? Samin miesaivot menivät kuitenkin tästä vastauksesta hetkeksi oikosulkuun, mutta sen onneksi mä aloin jo avautumaan; “Tää vitun tulostin ei suostu edes yhdistämään wifiin, ja se nyt ois kuitenkin kaiken alku ja juuri, ilman sitä ei pääse yhtään pidemmälle asennuksessa”, mä motkotin miehelle. Sam empi hetken, ennen kuin se osittain ulko-oven taakse piiloutuen ehdotti hiljaa, että mitäs jos mä ottaisin tauon ja menisin vaikka ratsastamaan, ja Sam katsoisi tulostinta kolattuaan pihatien valmiiksi muutama päivä sitten sataneesta ensilumesta. Hetken mä aioin raivota miehelle siitäkin, että se holhosi mua kuin pikkulasta ja yritti laittaa mut jäähylle, mutta mä heitin kädet ilmaan ja painelin sen ohitse makkariin pukemaan päälleni. “Ihan vitun sama!”

Nyt oli pakko saada alle joku kiltti, mun hermot ei kestäisi ollenkaan lähteä tappelemaan jonkun niskottelijan kanssa. Mummi tapasi sanoa, että vihainen ratsastaja on tyhmä ratsastaja, ja mun vihoitellessani kaikista mun liikkeistä tulee helposti liioitellun voimakkaita ja äkkinäisiä; Vaikeita hevosia ei auttanut potkia tai kiskoa, siispä kaveriksi tarvittiin joku helppo hevonen, jonka kanssa ei tarvinnut vääntää. Mä löysinkin itseni kotifarkut jalassa Ronjan selästä. Sillä oli niin hällä väliä-luonne, mutta kuitenkin hyvä työmoraali, että parempaa hevosta ei varmaan olisi tallista löytynyt. Myy oli vähän liian tankkimaista mallia, ja tallin herkät hevoset ottivat helposti itseensä ratsastajan mielentilasta. Ronja oli viileän ammattimainen, joten suuntasin tamman kanssa suoraan kohti maastoja. Mä päätin kuunnella musiikkia puhelimesta sillä välin, kun Ronja verrytteli, mutta mä en edes vilkaissut sosiaalista mediaa; Mä olin aivan liian triggeröitävissä siinä hetkessä.

Oli sanomattakin selvää, että heti sopivan pätkän tullessa vastaan perusteellisen verryttelyn jälkeen oli laukkapätkä. Ronja sai juosta sydämensä kyllyydestä puuterilumessa, ja mä keskityin vain pysymään sen paljaassa selässä. Rautias ei todellakaan pettänyt; Se tiesi, että nyt ei haettu mitään kaunista liitolaukkaa, vaan nyt juostiin kuin itse piru olisi perässä. Suomenhevoseksi Ronja oli varsin nopea, mutta se oli varmasti paljon kiinni myös tamman sirosta rakenteesta. Toisaalta ei Ronjakaan ollut ollut kovin raskaassa käytössä viime aikoina, joten sillekin teki varmasti hyvää vähän päästellä höyryjä ja hiota kunnolla. Kylmä viima nostatti kyyneleet silmiin ja mä halusin painaa silmät kiinni, mutta jonkun oli pakko katsoa eteenpäin. Ei siis auttanut, kuin väkisin tuijottaa viimaan.

Maastossa vierähti melkein puolisentoista tuntia, mutta kun me palattiin Ronjan kanssa tallipihalle, kumpikin oli aivan puhki. Jalat tuntuivat keitetyltä spagetilta, kun mä liu’uin alas Ronjan selästä. Viimeisillä voimilla mä talutin rautiaan talliin, riisuin sen suitset ja kuivasin sitä hikoamisen jälkeen. Ulkona oli sen verran vilpoisa, että Ronja sai jäädä sisälle kuivumaan loppuun. Klippauskoneet saisi kaiketi laittaa surisemaan viikonlopun aikana, mä pohdin matkalla talolle. Ravna ja Aino saisi kumpikin tulla auttamaan, Lumi tai Jenna voisi liittyä seuraan, jos ei ollut muuta hommaa. Tai ehkä Jon pitäisi opettaa klippaamaan, sillä kun on töitä niin vaihtelevissa määrin. Ajatuksissani mä tömistelin lumet kengistä ja astuin sitten vasta sisälle eteiseen, missä mä potkin piittaamattomasti kengät jonnekin kenkätelineen suuntaan (mitä Sam vihaa yli kaiken). Maasto oli imenyt musta voimat, joten mä riisuin matkalla kylppäriin ja jätin vaatteet lattialle matkan varrelle. Kyllä mä siivoaisin ne suihkun jälkeen pyykkikoriin. Tai ehkä huomenna.
- Sanni

10/20 Mä olen aivan holtiton jouluihminen, ja mä saan kuulla siitä kaiken aikaa pääasiassa Ravnalta ja Samilta, mutta joulun lisäksi mä rakastan halloweenia. Joten vaikka mä aloitankin joululistan soittamisen jo syksyllä, on lokakuu pyhitetty kaikelle epäpyhälle ja karmealle. Siispä kun syyskuu vaihtui lokakuuksi, mulla oli jo kurpitsavaloja, tekohämähäkinverkkoja, tekolepakoita ja mustat noitamekot valmiina. Olisipa vielä ollut aivan valtava sysimusta hevonen ratsastettavaksi usvaisilla ja pimeillä pelloilla, iso friisiläinen vaikkapa. Pakko se oli tyytyä Susaan, vaikka se ei ollutkaan erityisen valtava muuta kuin mahanympärykseltään. Kenties Kammon olisi voinut spray-maalata mustaksi. Päivät olivat lyhenemässä, mutta vielä ehti päiväsvalon aikaan ratsastaa jokusen hevosen; Erityisesti jos nousi ajoissa ylös aamulla, mutta mähän en sellaista harrastanut... Paitsi tänään. Sam oli herännyt aamulla oksennustaudissa ja onnistunut siinä samassa herättämään mutkin. Mä kävin sen lava-autolla hakemassa sille Jaffaa ja jätskiä, ja sitten mä jätin sen kaksistaan Netflixin kanssa. En mä halunnut saada Samin pöpöjä.

Päivät eivät ehkä olleet lyhyitä vielä, mutta kylmiä ne alkoivat jo olemaan. Kiipesinkin Ketun selkään takki päällä, eikä Ravnakaan ollut millään kesävaatteilla Takun satulassa. Ravna oli käynyt koeratsastamassa Takun neljä kuukautta sitten, ja vaikka se ei ollut ollut ihan hirveän vakuuttunut Takusta, niin punarautiaasta oli tullut jotain vakioratsun kaltaista Ravnalle. Ei se mikään Hilppa ollut, mutta kuitenkin. Kettu ja Takku sopivat yhteen kuin paita ja peppu, kumpikin läsipäinen, punarautias ja aika hölmö. Kettu käveli kaula rennosti pitkänä, kun taas Takku oli pysähtymässä hamuamaan jokaisen ohittamansa puun oksia. Kummankin hevosen liikkeitä seuratessani pohdin, että orit pitäisi varmaankin laittaa parivaljakkona vaunujen eteen joskus. Jos siis olisi kunnon vaunut. Eiväthän ne suomenhevosten tähtikaartia olleet, mutta ne voisivat olla ihan näyttäviä ja yhteensointuvia. Ja kun yksi keksisi jotain tyhmää, toinen seuraisi varmasti perässä. Se siitä sitten.

Luonto oli jo muuttumassa hyvin puna-, oranssi- ja keltasävypainoitteiseksi. Vielä oli puissa vihreää, mutta pääasiassa syksy oli selkeästi kovaa vauhtia saapumassa Ruusujärvellekin. Kettu tepasteli eteenpäin rauhallisin askelin ja se oli niin varma hevonen, että sen kanssa ei tarvinnut turhaan olla koko ajan vahtimassa menoa; Toisin kuin Takun kanssa. Ravna näkyi olevan jatkuvasti jonkinlaisessa valvetilassa valmiina siihen, että Takku keksisi jotain tyhmää, eikä sitä kyllä voinut syyttää siitä. Takku oli kiltti kuin mikä, mutta aikamoinen tohelo. Olihan Kettukin sitä, mutta ei ihan samalla skaalalla, vaan sen kanssa pystyi menemään aika aivot narikassa. Kettu laski päätään ja hörähti matalasti kuin vahvistaakseen ajatukseni.

Tien päädyssä odottava kellastunut pelto tarjosi oivat puitteet laukalle. Korhosten pelto oli korjattu aikoja sitten ja sen jälkeen se oli vapaata riistaa ratsastamiselle, joten ei muuta kuin hevoset alle ja vauhtia niveliin. Kettu tiesi heti, mitä pelto tarkoitti, ja sen korvat kääntyivät höröön, mutta Takku oli autuaan tietämätön eikä reagoinut peltoon millään tavalla. Vanhempi ori lähtikin ensimmäisenä painelemaan pellon poikki, ja hämmästynyt juniori kiirehti sitten seuraamaan. Viileä syysviima nostatti kyyneleet silmiin, mutta samalla vauhti ja rytmikäs pomppu satulassa tuntui kotoisalta. Ravnan ohjat olivat selkeästi paljon kireämmällä kuin omani, koska se ei vaan päässyt yli mielikuvastaan, jossa Takku takertui ohjiinsa ja repi suunsa auki niin pahasti, että se oli paras laittaa kokonaan vihreille laitumille. Kettu sen sijaan viipotti varmajalkaisesti muhkurapohjaista peltoa eteenpäin.

Takku oli selkeästi Kettua vireämpi vielä, kun kotiin asti päästiin. Kettu oli toki loistokunnossa vielä, mutta vähitellen siinä alkoivat vuodet jo näkymään. Eihän Takku nyt kovasti nuorempi ollut, mutta sillä oli enemmän elinvoimaa vielä jäljellä, eikä se varmasti hidastuisi koskaan; Hautaan se päätyisi varmaankin jonkin oman temppunsa vuoksi. Toivottavasti ei vielä tosin. Raudikko nuokkui hoitopaikalla, kun riisuin siltä varusteet, mutta heräsi taas hirnumaan kavereille, kun se pääsi takaisin tarhaan. Ei senkään aika olisi vielä toviin.
- Sanni

09/20 Sonja oli soittanut mulle kuun alussa, että saisiko se tulla Sotikseen pitämään valmennuksia kasvateilleen, kun valtaosa yllättäen asui Suomessa (kuka hullu muka ulkomailla harrastaa suokkeja, muu kuin Sonja siis?). Aluksi se oli luvannut jättää miehenretaleensa kotiin, mutta kun Sonjan vuokra-auto porhalsi tallipihaan perjantaina, pelkääjän paikalla istui Oliver. Voi ei. Mä jätin Samin sisälle varmuuden vuoksi ja lähdin koiran kanssa ystävääni vastaan. “Etkö sä luvannut jättää ton kotiin?” kysyin Sonjalta, joka pyöritteli epäuskoisena silmiään. “Se lahjoi”, Sonja vastasi melkein yhtä tuskastuneen oloisena. Muuta ei sitten ehtinytkään sanoa, kun Sam oli jo ulkona ja pojat tuskin kerkesivät antaa rouvilleen jäähyväissuukkoa poskelle ennen kuin hävisivät näkyvistä. “Sinne meni”, huokaisin huvittuneena. “Takasin tulee varmaa huomenna viime tipassa”, ystäväni myötäili.

Yllättävää kyllä, sillä välin kun Sonja piti ensimmäisiä valmennuksiaan lauantaina, ja mä hoidin aamutallin rippeitä - ja siinä samassa pidin vieraita ratsastajia hieman silmällä tallissani -, Sam ja Oliver löivät viisaat päänsä yhteen ja tekivät lounasta. Sam teki naurettavan hyvää kasvissosekeittoa krutongeilla, ja Oliver leipoi sillä välin jälkiruuaksi suussa sulavan kakun. Kun Sonja joutui lähtemään pitämään seuraavaa valmennusta, mä jäin lämpöiseen keittiöön santsaamaan Oliverin suklaakakkua. Hyvä ruoka ei kuitenkaan tullut ilmaiseksi, vaan se oli poikien suunnittelema lupa- ja ennenaikainen anteeksipyyntö, jonka turvin ne sitten livahtivat kaupungille riekkumaan, kun Sonjan oli aika valmentaa mua ja Tuutikkia. Kun me neljältä palattiin taloon Hunter vanavedessä, talo oli jo tyhjä ja ruokakin siivoamatta pois. Syvän huokaisun kera taioin keiton ja kakun jääkaappiin, kun taas Sonja pyöritteli silmiään ja motkotti jotain “hukkaanmenevistä romanttisista lappalaismaisemista”. Miehet.

Sunnuntai meni aika samanlaisissa tunnelmissa. Sonja joutui syömään aamiaisensa yksin, mutta niin jouduin mäkin, koska pojat nukkuivat vielä yhdentoista pintaan. Puoli yhden lounaalla oli yksi darrainen kihlattu ja yksi darrainen aviomies aamupalalla, kun Sonja ehdotti, että ehkä Samin ja Oliverin pitäisi ottaa vähän rauhallisemmin ja vaikka käydä ratsastamassa. Sam ei ollut mielissään, mutta Oliver vei kyllä voiton tällä kertaa reaktiossaan; Mies katsoi punertavin silmin vaimoaan ja ilmoitti, ettei kyllä ratsastaisi lomallaan. Sonjan ilme oli niin selkeästi tulkittavissa, että Sam loikkasi ylös ja veti Oliverin mukaansa: “Me lähdetään nyt, tullaan ajoissa takaisin!” Sam oli aina ollut hyvä pelastamaan tilanteita, mutta Sonja jäi silti mulkoilemaan miehensä perään. “Mitäs jos me käydään maastossa sun valmennuksen jälkeen, ja te lähdette vähän myöhemmin?” ehdotin naiselle, joka vastahakoisesti nyökkäsi. Jollain tuota miehen mokaa piti paikata.

Istutin ystäväni herkullisen värisen Pätkis-tamman satulaan. Pätkis osasi oikutella tahtoessaan, eikä se mikään hymylapsi ole, mutta sen kanssa on kiva tehdä töitä, ja salaa se on kyllä hauska hevonen, jolla on hyvä työmoraali. Se ei olisi turhauttava ratsastaa, mutta harhauttaisi vähän Sonjan ajatuksia. Mä itse kapusin totta kai Riian selkään, onhan se nyt paras ikinä. Maastolenkki oli aika rauhallinen, me lähinnä juteltiin Sonjan kanssa, ja ravailtiin sekä laukattiin sopivan verran. Sonja piristyi kuitenkin silmissä, ja oli taas oma itsensä, kun me palattiin maastosta. Sonja laittoi Pätkiksen jo tottuneen itsenäisesti pois, kun mä otin Riialta varusteet ja laitoin tamman karsinaansa iltatallia ja yöpuuta varten. Me käveltiin yhdessä talolle, jonka kuistilla odotti jo kaksi miestä, pitkä ja pidempi. Pidempi pussasi mua poskelle ja veti mua sisälle, kun pitkä jäi kukkakimppuineen kuistille istumaan. “Kato, mä osaan olla hyvä poika”, Sam virnisti vinosti. “Mä sanoin sille, että se sano tyhmästi ja sen pitää pyytää anteeks.” Mä nauroin ja pudistin huvittuneena päätäni. “Joo, hyvä poika.”
- Sanni

09/20 Sam täytti pyöreät kolmekymmentä viime viikonloppuna, ja synttärilahjaksi mä olin ostanut sille vihdoin sopivan kokoisen ratsun. Mä olin ajatellut enemmänkin jo jonkinlaista uraa tehnyttä, vähän vanhempaa hevosta, jonka kanssa Sam voisi puuhata turvallisin mielin; Se oli hevosmies, mutta pääosin maastakäsin. Ei se ratsastajana ollut ollenkaan niin harjaantunut. Siitä huolimatta mä olin päätynyt ostamaan kolmivuotiaan shireristeytysruunan, ja odottelin vähän kauhulla sitä saapuvaksi. Suomalaisen shire-emän omistaja Tuire oli vakuutellut, että Mjölnir oli ihan järkevä tapaus ja sopi vähemmänkin kokeneen käsittelyyn nuoresta iästään huolimatta, mutta mä olin melkein jo varautunut, että sieltä tulisi 700-kiloinen raivohullu hevosteini.

Keskiviikkona, kun Sam oli töissä, punavalkoinen hevosauto pöristeli Sotamaalauksen pihaan, ja autosta nousi Tuire, jonka kanssa mä olin puhunut puhelimessa Mjölniristä. Jännitys oli huipussaan, kun nainen laski kuljetussillan ja rupesi pakittamaan hevosta ulos, mutta pilviseen päivään astuikin komea ruunikko hevosnuori, ja mitä rauhallisimmin mielin. Ruunan karva kiilsi ja sen matalat sukat oli selkeästi pesty ennen kuljetusta. Huomion kiinnitti kuitenkin sameansininen oikea silmä, josta Tuire oli kertonut jo aiemmin lähettäessään kuvia ruunasta; Mjölnir oli kiltteydestään ja lempeydestään huolimatta hirmuisen utelias, ja ensitapaaminen siilin kanssa oli päättynyt todella huonosti. Hevoslapsi oli joutunut eläinlääkärille, ja se oli saanut pitää silmänsä, mutta näkö oli pysyvästi pois. Eipä se ruunaa näyttänyt kuitenkaan haittaavan.

Mjölnirille oli varattu karsina pikkutallista, jossa asui kolme muutakin yksityishevosta, mukaan lukien poninperkele, mutta silti mä päätin laittaa Mörön nyt hetkellisesti pihattoon seisomaan. Kun mä kuulin punaisen avolavan tutun hurinan, mä siirryin keittiön ikkunaan ja jäin kyttämään Samia, joka nousi autosta. Jilla hyppäsi alas pelkääjänpaikalta ja paineli suoraan talliin, kun taas Sam heitti repun olalleen ja lähti kohti taloa. Se kulki pihaton ohi ilme värähtämättä, ja hetken mä luulin, ettei se huomaisi ruunaa ollenkaan, mutta sitten se pysähtyi (Samin ilme oli muuten paras asia, mitä mä olen koskaan nähnyt), kääntyi liioitellun hitaasti ja katsoi pihatossa seisovaa järkälettä, joka vaan nyhti ruohontupsuja aidan toiselta puolelta. Vihdoin kanukki taisi tajuta, mitä se katseli, ja paineli hirveää vauhtia talolle. Se tuli melkein ovesta läpi ja katseli mua hengästyneenä, osoittaen avoimesta ovesta ulos. Ei se raukka saanut mitään edes sanottua. “Hyvää synttäriä, Sam”, mä vaan hymyilin viattomasti.

Kanukin ilme oli jotain epäuskoisen ja ilahtuneen välimaastosta, kun me seisottiin pihaton vieressä ja katsottiin ruunikkoa jättiä. Mä maiskuttelin vähän, jolloin Mjölnir nosti päätänsä ja siirtyi sitten verkkaisesti lähemmäs, hamuten suurella turvallaan aidan ylitse, jos mulla olisi tarjota sille jotain hyvää. Sam uskaltautui vähän rapsuttelemaan Mjölnirin turpaa ja nenäpiitä. “Tää on nyt siis niin kuin mulle tarkoitettu?” Sam varmisteli vähän ujosti. Mä pyörittelin vaan silmiäni. “Joo, se on niin kuin sun synttärilahja, hölmö.”
- Sanni

08/20 Lyyti oli viettänyt rauhallista arkea Sotamaalauksessa. Tilan omistajatar Sanni oli karannut kihloihin kanadalaisen miehensä kanssa, Kentsu oli ollut orilaitumella kasvamassa isoksi pojaksi ja hakemassa jonkin sortin hevoskansalaisen oikeudet, ja tallitupaan oli hankittu uusi Moccamaster (Sannin tietämättä tietenkin, pullarahoista sponsoroitu), joka valutti kahvin suoraan termariin, näin ollen jättäen kahvinkeiton vähemmälle. Kaiken kaikkiaan ex-haukiputaalainen, nykyinen kalmankaltiolainen nainen oli hyvin tyytyväinen vietettyyn kesäänsä, joka ei ollut sisältänyt yhtään ylimääräistä tai kaduttavia pubireissuja.

Mutta elokuun alku toi mukanaan jälleen arjen, ja Sannin, joka kovasti väitti ruskettuneensa Brittein lomalla (mutta sitä väriä eivät nähneet varmaan kukaan muu kuin Sanni itse). Kentsu olisi vielä elokuun loppuun asti kesälomilla, toki pitihän sitä välillä käydä sovitusti käsittelemässä, ettei ori ihan villiintyisi, tosin sen se oli valitettavasti jo tehnyt syntyessään. Kasvattajatäti Sannikin pääsi viimein kokeilemaan eräs onnekas kerta kasvattiponinsa kiinniottoa, eikä vaan pätemään aitalangoilta käsin, mutta tajuttuaan tehtävän mahdottomuuden oli jättänyt sen kuitenkin "tervejalkaisempien" tehtäväksi. Tätä tekosyy- siis perustelua - nainen alkoi käyttää muuten kaikkeen, mistä halusi livistää, mukaanlukien lannanluonnista, joka kaatui aina sen lähimmän epäonnekkaan niskoille sillä välin, kun Sanni keskittyi ihastelemaan uutta sormustaan ja voivottelemaan menetettyjen pullien perään. Arki oli siis palannut, onneksi varsin pehmeästi meidän kotihiirellemme.

Elokuun taitteessa kuitenkin eräs kaunis päivä Lyyti sai kokea järkytyksen. Sosiaalisilta taidoiltaan keltanokan kengissä vaappuva nainen oli tullut tekemään sovittua aamutallia, ja koska mikään aamu ei lähtenyt käyntiin ennen Moccamasterin porinaa ja taukohuoneen kellon hiljaista naksutusta, oli vaaleaverikkö tallustanut suorinta tietä sinne. Mikään ei kuitenkaan olisi voinut valmistella Lyytiä tulevaan. Oven narahtaessa tuskaiseen tapaansa auki, istui pöydän ääressä tuikituntematon mies. Huoneessa leijui vastassa jo keitetyn kahvin tuoksu, ja Lyytin oma suomenhevoskahvikuppi istui tukevasti miehen kätösissä, tarkoitetussa käytössään, eikä kaapissa odottamassa naista aamukahveilleen.

Lyyti oli selvästi niin järkyttyneen näköinen, että tämä outo kulkija hätääntyi itsekin. Jotain se yritti selittää, englanniksi, mutta naisella meni kaikki perinpohjin ohi tästä pyhäinhäväistyksestä. Nainen ei ollut myöskään yhtään varma pitäisikö soittaa ensin Sannille vai poliiseille, että tallilla oli joku tunkeutuja, joka joi hänen kupistaan, ja mokoma oli vielä kahvitkin keittänyt, kuin kotonaan olisi. Puhelin oli joka tapauksessa takataskussa, ja tarkemmin ajateltuna Sannin numero pikanäppäimen takana, jos mies räpäyttäisi silmiäänkään.

Lopulta kiihkeästi ilmaistut pahoittelut herättivät syvästi traumatisoituneen Lyytin pelkotilastaan. Sen sijaan, että Lyyti olisi loogisesti ajateltuna alkanut kirkumaan (eikö sitä niin pidä tehdä, kun mahdollinen murtovaras tai muu laitapuolenkulkija ottaa kontaktia) vastauksena tämän aikuisen miehen ottaessa vielä askeleen lähemmäs tarjoten väärästä kupista vielä röyhkeästi kahvia, nainen vain tuijotti myrkyllisen näköistä mustaa litkua. Ja sen sijaan, että vaaleaverikkö olisi vastannut kyselyihin “Hei, olen Lyyti. Kiva tavata”, päätyi tämä vain ottamaan tarjotun kupin järjestelmän sammuessa osa kerrallaan ja mutisemaan “uhm”. Se näytti myös murskaavan kaikennäköiset toiveet, joita miehellä oli ollut aamukahviseurasta, ja kumpikin järkyttynyt osaaottanut asettui huoneen vastakkaisiin päihin tuijottelemaan mukeihinsa.

Sannin astellessa huoneeseen tuntia myöhemmin, niin mies että nainen tuijottivat melkeinpä itkuisina vahvan auktoriteettinsa suuntaan, ja Sannin ilme oli taatusti vähintään yhtä järkyttynyt ja pulmallinen siitä, mitä helvettiä täällä oli jo sattunut.
- Lyyti

08/20 Mä olin pärjännyt koko viikon ilman Samia, ja mielestäni suoriutunut ihan hyvin, mutta kukaan muu tallissa ei vaikuttanut olevan samaa mieltä. Ravna oli yrittänyt pitää mulle seuraa alkuviikon, mutta sai kaiketi valituksestani tarpeekseen keskiviikkoon mennessä, Ainoa ei voinut vähempää kiinnostaa mun mielentilani, ja Lumin loputonta positiivisuutta mä en vain jaksanut tällä hetkellä. Jotenkin mä päädyin vähän aikaa sitten aloittaneen tallimestarin seuraan. Jonille oli vapautunut työpaikka Sotiksesta vähän ikään kuin vahingossa, enkä mä muistanut tehneeni suoraan tietoista, harkittua päätöstä sellaisesta. Sana vaan oli levinnyt, että reppana yksinhuoltajaisä kaipasi työpaikkaa, ja ilmeisesti Sotiksesta oli tulossa maahanmuuttajien turvasatama; Jon oli sopinut porukkaan kuin nenä päähän, koska se oli viihtynyt hyvin Samin kanssa, kun ne kumpikin puhuivat äidinkielenään englantia ja suomi oli vielä vähän hakusessa - Jonilla tosin enemmän kuin Samilla. Ja nyt, kun Sam oli poissa, mä olin eksynyt pitämään Jonille seuraa. Se oli aika ujo eikä hakenutkaan muista kuin Samista itsealoitteisesti seuraa. Naiset olivat kyllä jutelleet sille ja pörränneet sen ympärillä jonkun verran - etenkin Ravna ja Aino -, ja Ravna oli kuvaillut Jonia tosi hauskaksi ja lämpimäksi persoonaksi. Ehkä mä alitajuisesti hain jonkinlaista korviketta Samille. Toista miestä, jonka suomea joutui tulkitsemaan ja jonka kanssa tuli puhuttua suomea ja englantia sekaisin toisen osaamisen mukaan. Ei se mikään Sam ollut, mutta viikon jälkeen se oli tarpeeksi lähellä.

Jonin kanssa oli vähän haastavaa puhua aluksi, koska se olikin oikeasti tosi ujo. Totta kai se jutteli takaisin ja yritti vaikuttaa luontevalta, mutta sille ei varmaan ollut kovin tuttua kauraa olla niin läheinen pomonsa kanssa. Sotis olikin sillä tavalla vähän kummallinen, että vaikka mä olinkin pomo, Ravna oli enemmän sellaisessa korkeammassa roolissa alaisilleen, kuin mitä mä olin. Oikeasti mä hengasin aika paljonkin mun työntekijöiden kanssa, ja Joninkin olisi nyt vaan pakko tottua siihen. Se oli aika epämukavissaan, mutta mä tuskin huomasin sitä, kun mä istuin sen seurana ja valitin, kuinka ikävä mulla oli Samia. Raukka yritti vaan korjata tallin sisäseinää, joka oli ottanut jostain iskun kuluneen viikon aikana.

Kyllä se lopulta sitten rupesi vähän avautumaan. Ei se uskaltanut vielä jutella rentoja, ja nauroi munkin vitseille vähän varautuneesti ja väkinäisesti, mutta se kertoi pikkuruisesta Arlo-pojastaankin, ja mä ehdotin, että se voisi ottaa Arlon mukaansa, kun se kasvaisi vähän isommaksi. Jos Arloa siis kiinnostaisi tulla mukaan. Oma lapsi mukana työpaikallakin vaikutti Jonista oudolta ajatukselta, mutta se vaan hymyili ja nyökkäsi, kiitellen mua. Jon kuvitteli kai pääsevänsä vihdoin eroon musta ja lähtemään kotiin, kun se nousi ylös kyykättyään seinän parissa monta tuntia ja kysyi, oliko sille vielä jotain työtä tälle päivää. Sen sijaan mä mietin hetken ja ilmoitin sitten, että itse asiassa Kettu oli taas pelleillyn parit salvat irti, ja Jon voisi hoitaa sen nyt kun se kerran oli paikalla ja sai palkkaa korjaustöistä; Kyllähän mä olisin vaikka itsekin voinut korjata sen, ei siihen tarvittu kuin porakone ja pari ruuvia. Jon ei kuitenkaan kehdannut kietäytyä, vaan se veti taas tiukkahuulisen hymyn kasvoilleen ja nyökkäsi. Mä johdatin sen Ketun karsinalle ja jäin sitten nojaamaan seinään, puhuen varmaankin sen korvat irti. Mä en vaan yksinäisyydessäni huomannut, kuinka epämukava sen olo oli mun seurassani; Mulla oli vaan hirveä ikävä Samia.
- Sanni

08/20 Mua jännitti ihan hirveesti. Kisa-aamu, ja vielä estekisat. En tiedä miten mä olin suostunut ilmoittautumaan Vienalla 110cm luokkaan, sehän oli vasta 2-vuotias. Mutta ei se kuulemma haitannut, hyvää treeniä vaan kummallekin. En ollut edes koskaan aiemmin hypännyt niin korkeita esteitä, saati sitten ratana. Koko Sotiksen väki oli kannustamassa mua. Mä olin pukeutunut tallin tiimitakkiin, jonka selässä komeili iso kuva Samista. Vienalla ei ollut edes satula ollut koskaan aiemmin selässä, mutta se suhtautu asiaan tosi hyvin. Kisoissa oli tosi paljon väkeä, kaikki olivat halunneet ottaa osaa vuotuisiin Sam-estemittelöihin.

Verryttelyalueella oli ainakin kymmenen ratsukkoa hyppäämässä samaan aikaan. Tiirailin rataa ja ihmettelin, miksei siihen saanut tutustua etukäteen. Miten mä osaisin hypätä oikeessa järjestyksessä, kun en tiennyt rataa? Esteet näyttivät toinen toistaan pelottavammilta ja kisojen teema oli otettu erikoisesteissä huomioon. Muuriin oli laitettu koristeeksi kuvia Samista, vesiesteen vesimatossa uiskenteli kumiankkoja, joilla oli Samin päät omiensa tilalla. Nyt on kyllä panostettu. Kun mun vuoroni tuli, tajusin, etten ihmettelyltäni ollut edes verrytellyt ratsuani. Hyvin se menee, ajattelin.

Kun menimme radalle ja pyysin ratsuani laukkaan, huomasin yhtäkkiä Vienan muuttuneen hirveksi. No tämä tästä vielä puuttuikin! Joo, hirvi oli Sannin lempinimi Samille, mutta kuka hitto nyt haluaa hirvillä ratsastaa! Kompuroimme esteiden yli Samin tuomaroidessa silmä kovana jokaisen esteen vieressä, tutkien tarkkaan apujani ja hirveni askeleita. Eihän hirvi edes hyppinyt, rymisteli vain kaikkien esteiden läpi. Jostain kumman syystä kuitenkin sijoituimme ensimmäiseksi ja palkintojenjaossa Sam tuli ojentamaan meille Sam-pokaalin voiton merkiksi.

“Ja sitten mä heräsin”, sanoin Sannille, joka oli naama punaisena pidättänyt nauruaan koko tarinani ajan. “Mitä hittoo nainen, susta on tullut ihan yhtä pimee kun meistä muistakin, sä oot sekasin kun seinäkello! Nyt oot virallisesti osa meidän porukkaa!” tallinpitäjä nauraa räkätti ja piteli jo mahaansa. “Sä tapat mut nauruun, auttakaa!” Takaani kuului yskäisy ja naurahdus. “Ei voi olla totta!” ajattelin. Käännyin ympäri ja näin Samin virnuilemassa satulahuoneen ovella. Tietysti hän oli kuullut koko tarinani viimeöisestä unesta, jossa mies oli pääosassa. Lehahdin tulipunaiseksi ja Sanni nauroi nyt entistä kovempaan ääneen. En osannut enää sanoa sanaakaan, vaan häpeissäni lähdin tallista hakemaan Vienaa pihatosta. “Nyt se luulee että mä oon ihastunut siihen, tai jotain! En voi enää näyttää naamaani täällä!” mietin mielessäni samalla kiihdyttäen vauhtiani sitä mukaa, mitä tallista kuuluva nauru koveni.
- Heta

08/20 “Siis sä ajattelit mitä?” mä kysyin Samilta epäuskoisena, kun se aamiaispöydässä muhun katsomatta ilmoitti, että sillä oli töitä koko elokuun ja se palaisi kotiin opettajantöihinsä loppukuusta. Mä katselin sitä mahdollisimman murhaavasti, kun se sitten nosti viattoman katseensa. “Niin, kun Enna tarjosi mulle rakennustöitä”, Sam mumisi ja yritti olla näyttämättä huvittuneisuuttaan; Se tiesi paremmin, kuin nauraa mulle, kun mä vielä olin vasta päättämässä, suuttuisinko mä sille. “Niinku Hiivurin Enna?” Sam nyökkäsi. Mä nipistin huulet yhteen ja lähdin talliin miettimään, kelle mun nyt pitäisi kiukutella asiasta.

Enna ei selkeästi ollut odottanut mun puhelua. Mä olin siivonnut parit karsinat ja sitten päättänyt soittaa Ennalle, että vittuako se yritti mun mieheni ryövätä. Mun puhelin lepäsi Ketun karsinan ruokakipon päällä ja mä viskoin paskaa kottikärryihin, kun kaiuttimella olevasta älypuhelimesta kuului Ennan joka kerralta vaan tutumpi ääni; Meidän tiet oli kohdannut suokkikasvatuksen yhteydessä, ja kun me niin samoilla aaltopituuksilla oltiin, niin Sotis ja Hiivuri oli nykyään yhteistyössä. “Sam kerto, että se olis sinne tulossa töihin huomenna”, mä aloitin, ja yritin olla kuulostamatta liian pahaenteiseltä. “O-ou... Mä sanoin sille, että puhuu sun kanssas ennen kuin se suostuu mihinkään!” Enna puolustautui leikkisästi. “Se on mies, Enna, ei se osaa kuunnella hyviä neuvoja”, mä murisin, mutta Ennalle jutteleminen paransi väkisinkin mieltäni heti. “No joo, kai se olis pitänyt arvata. Mä kuulin, että te olitte kuitenkin briteissä, miten siellä meni!” nainen yritti vaihtaa aihetta, ja varmaan ihan hyvästä syystä. Mä saattaisin suuttua uudelleen, jos vatvoisin Samin päätöstä lähteä melkein neljäksi viikoksi Kaakkois-Suomeen. Englanninmatkan mainitseminen sai mut hymyilemään ja puremaan huultani. “No tota... Sam anto mulle tämmösen sormuksen...” “Eikä, Sanni! Oikeesti? Vihdoin!”

Jotenkin Ennan kanssa tuli aina puhuttua liian kauan, siitäkin huolimatta, että molemmilla oli suurtalli hevosia hoidettavana. Mä kuulin, että Enna kävi ratsastamassakin puhelun aikana, ja mä taas sain siivottua kymmenkunta karsinaa. Kun juorut oli lopulta vaihdettu, mä olin suhteellisen hyvällä tuulella enkä jaksanut kauheasti edes kiukutella siitä, että mä joutuisin olemaan ilman mun hirveäni lähes koko kuukauden - Enna oli luvannut pitää siitä sopivan hyvää huolta sillä välin, kun se olisi Hiivurissa. Mä huomautin, että se tarvitsi paljon tilaa ja paljon ruokaa, koska se oli niin hiton mittava kaveri, mutta Enna oli vaan nauranut ja luvannut, että varaisi Samille vaikka oman karsinan, jotta sillä olisi tilaa. Ei sillä, jos hiivurilaiset olivat samanlaisia kuin Rene, niin Sam nukkuisi varmaan niiden kainalossa.
- Sanni

07/20 Me oltiin palattu Samin kanssa kosiomatkalta vasta kolmen jälkeen yöllä, ja yritetty laittaa hevoset takaisin mahdollisimman hissunkissun, ennen kuin me sulkeuduttiin vierashuoneeseen hirven kanssa, jota nyt saisi ilmeisesti kutsua kihlatuksi. Aamupalalle mentäessä mä hymyilin edelleen kuin naantalin aurinko, ja oli Samillakin naama melko näkkärillä, jos ei kihlauksesta niin sitä seuranneesta yöstä... Alakerran keittiössä aamuteetään juovilla Sonjalla ja Oliverilla olikin varsin tietäväinen katse, kun pari toivotteli meille huvittuneita huomeniaan. Mä punastelin ja kikatin kuin teini, ja kiehnäsin vähän Samissa, joka vain huvittuneena piteli mua. Sonjalla oli sellainen katse, jonka mä olisin voinut kuvitella äidin naamalla. Ei vittu! Äiti! Mä läiskäisin käteni Samin vahvalle rintakehälle ja katsoin sitä huvittuneena. “Mikset sä sanonut, että soita äidilles!” toruin miestä, joka vain virnisti vinosti ja totesi, ettei ollut ehtinyt kaiken muun ohella. Silmiäni pyöräyttäen lähdin hakemaan puhelintani vierashuoneesta sillä välin, kun Sam asettui aamuteelle Oliverin viereen tilavassa ruokapöydässä.

Äiti oli totta kai aivan innoissaan. Mä tapasin sitä nykyään melko harvoin, mutta se matkusti yleensä Sotamaalaukseen viettämään joulua meidän kanssa, joten kyllä se Samin tunsi ja piti kanukista. Eniten se oli mielissään, että mä olin ylipäätään löytänyt miehen. Mä juttelin äidin kanssa hyvän aikaa, näytin sormusta ja kerroin, millaisessa paikassa Sam oli kosinut ja kuinka romanttista koko homma oli ollut. Videopuhelun jälkeen mä palasin keittiöön aamupalalle, ja juorusin tietysti kuin parempikin akka kaikki yksityiskohdat Sonjalle; Eihän Sam varmasti ollut jakanut mitään ylimääräistä tietoa, vaikka oli juonitellut Cloudfieldin omistajaparin kanssa koko sirkusohjelmansa. Jos mä en olisi ollut niin innoissani ylistämässä Samia maasta taivaisiin, mä olisin varmasti nähnyt, kuinka rakastuneena se katseli mua pöydän toiselta puolelta, ihan hiljaa ja käteensä nojaillen.

Päivällä oli luvassa friisiläisten ratsutusta ja sitten yhteinen ratsastuslenkki pelloille - ilmeisesti Sonja ja Oliver eivät ihan heti halunneet meidän uudelle kuhertelumestalle ratsastelemaan. Oliver oli kuulemma rakastunut päätäpahkaa friisiläisiin, joten tietysti sellaisia oli ostettu ja liisattu tallille, ja nyt Cloudfieldissa seisoskeli omiakin friisiläiskasvatteja. Oliverin alle valikoitui mainittu oma kasvatti Fania, kun taas Sam pääsi kiipeämään Chardén satulaan. Sonja oli ollut ihan oikeassa - ne kaksi näyttivät hyvältä uljaiden friisiläisten selässä. Toki Sam oli vähän turhan pitkä reilu 160-senttisen Saran selkään, mutta mä olin jo tottunut katselemaan sitä liian pienien hevosten selässä, joten nykyään mä en edes nähnyt, kuinka paljon liian pieniä hevoset Samille oli. Mä olisin melkein voinut tyrkätä sen piekkarinkin selkään. Oliver protestoi jotain siitä, että se raatoi niska limassa hevosten kanssa, kun mä ja Sonja vaan istuttiin puutarhapenkillä kentän laidalla, siemailtiin kylmiä cocktaileja ja katseltiin hikisiä miehiä komeiden hevosten selissä. Ja ikuistettiin koko homma tietysti someen.

Iltapäivän ratsastusretkelle valikoitui mukaan Lucas, Boston, Ruuti ja Lenni - viimeisin tietysti mun ratsunani, koska mä en malttanut odottaa että mä näkisin mitä kaikkea Riian varsa oli Cloudfieldissä oppinut. Se oli vasta ratsukoulutustaan aloittanut, kun se oli pakattu lentokoneeseen nokka kohti Englantia. Sam heitti jotain kommenttia siitä, kuinka pienillä oli pienet ratsut, mutta Sonja vaan näytti miehelle rakastavasti keskisormea. That’s my girl. Me satuloitiin konkkaronkka ja lähdettiin yhdessä kohti pelloille vieviä maastoja. Sonja heitti leikkisästi ilmoille, että Samia varten pitäisi varmasti ostaa isompi hevonen, ja Oliver tietysti rääkäisi, että ei missään nimessä hommattaisi mitään turhia hevosia! “Etkö sä rakasta mua tarpeeksi ostaaksesi mulle sopivankokosta hevosta?” Sam kysyi hirveän surullisena. “Sannikaa ei suostu hommaamaan isoa hevosta!”

Ratsastusretki oli aivan loistava; Taivaalla seilaili muutama hattarapilvi, mutta muutoin aurinko paistoi ja kevyt tuulenvire piti lämpötilan juuri sopivana. Oliver oli tähän asti pidätellyt Lucasta, jotta jopa kääpiöjalkainen Lenni pysyisi mukana tahdissa, mutta pellon auetessa Oliver päästi sen puoliksi käsistään, ja antoi orin painella sydämensä kyllyydestä, Sam ja Boston heti perässään. Sonja ja mä tultiin kansallisaarteillamme jälkijunassa, ja pojat olivat ehtineet hidastaa jo käyntiin, ennen kuin me edes saavutettiin pellon toinen pääty. Lenni olisi selkeästi mielellään jatkanut menoa, mutta mä pidättelin sitä - sai se välillä kuitenkin ravata Ruudin kanssa isommat puokkipojat kiinni. Pieni koko oli kuitenkin eduksi, kun me oikaistiin poluttomassa maastossa; Me päästiin Sonjan ja suokkien kanssa ojan ylitse ja osittain pudonneen oksan alitse, kun taas 170-senttisten hevosten selässä istuvat kirahvit joutuivat kiertämään. Naureskellen Sonja tarjosi mulle yläfemmaa, ja mä läiskäisin käteni sen omaan. Pussatkaa suokkipersettä, pojat.
- Sanni

07/20 Sonja oli pitänyt mut ihan naurettavan kiireisenä koko päivän, eikä ottanut kuuleviin korviinsa, kun mä yritin huomauttaa, että se oli itse kutsunut mut ja Samin tänne heppalomalle, eikä tekemään töitä. Jouduin hyppäämään parilla nuoremmalla hevosella ja tekemään tallitöitä (“Voitko Sanni auttaa mua tekemällä tän ja ton?”). Sam ja Oliver oli karanneet omien juttujensa pariin, ennen kuin nekin joutuisivat orjaleirille. Iltaan mennessä Sonja oli vihdoin saanut tarpeekseen, ja päästi mut syömään, suihkuun ja nukkumaan. Mä ehdin nukkua pari tuntia, ennen kuin Sam tuli herättämään mut, ja vaati mua tulemaan mukaansa. Mä käänsin vaan kylkeä ja käskin sitä painumaan vittuun, mutta se vaan nauroi ja nosti mua jo ylös mun valtaamasta vierassängystä. Mutisten mä pukeuduin ja seurasin Samia talliin, kun se nyt oli jostain saanut päähänsä, että keskellä yötä on hyvä lähteä ratsastelemaan. Heinäkuussa oli onneksi jo valoisaa yölläkin, mutta kanukki pitäisi kyllä laittaa ruotuun, ennen kuin se rupeaa harrastamaan yövaelluksia keskellä talven pilkkopimeää.

Ratsuiksi valikoituivat Bonnie ja Molla. Mä en ikimaailmassa olisi uskaltanut noin vain kavuta Nikki Ferrarin kasvattaman kilpahevosen selkään, mutta Samia ei näyttänyt liiemmin kiinnostavan, kun se heilautti jalkansa Bonnien selän ylitse ja asettui sen satulattomaan selkään. Näytti se hirviraukka kyllä ihan hirveän pitkältä 170-senttisen Bonnienkin selässä, vaikka mun mielestä Bonnie oli iso hevonen verrattuna Sotiksen kasvattamaan vajaa 155-senttiseen Mollaan. Sam oli joutunut punttaamaan mut Mollan selkään, kun me päätettiin molemmat ratsastaa meidän yöseikkailu ilman satuloita. Kanukki oli vielä vaatinut ottaa riimut naruineen mukaansa, ihan kuin me keskellä yötä jäätäisiin ihastelemaan maisemia. Mä vain pudistelin päätäni, mutta annoin Samin ottaa riimut mukaansa. Kyllä se huomaisi itsekin, ettei kukaan jaksanut tähän aikaan jäädä ulkoilemaan.

Mä aloin kyseenalaistamaan vasta siinä vaiheessa, kun Sam lähti Pilvipolulle ratsastelemaan, mutta mä seurasin sitä kiltisti, enkä sanonut mitään. Sam jutteli niitä näitä ja kyseli, miten mun päivä oli mennyt. Se kertoi myös Sonjan pakottaneen sen tälle reitille, kun mä olin viimeksi Cloudfieldin kisoissa murtanut nilkkani; Kyseisen murtuman kipsistäkin mä olin päässyt vasta vajaa kaks viikkoa sitten. Me otettiin pieni laukkakisakin pitkällä suoralla, mutta totta kai hieno amerikkalainen Bonnie paineli paljon nopeampaa, kuin pieni suomalaisjuntti mun allani. Mä taputin kuitenkin Mollan kaulaa ja kehuin sitä superhyväksi, vaikka se ei Bonnieta nopeampi ollutkaan. En mä ollut edes odottanut, että se olisi. Laukkapätkän jälkeen mä aloin kuitenkin ehdotella, että me käännyttäisiin takaisin ja mentäisiin nukkumaan, ennen kuin Sonja saisi meidät kiinni yöllisestä hevosvarkaudesta. Enhän mä tiennyt, että Sonja ja Oliver olivat aivan tietosia tästä. “Vähän matkaa vielä, mä haluun näyttää sulle jotain”, Sam vastasi. Mä vaikeroin ja kysyin, eikö se voinut näyttää mulle päivällä, mutta Sam mutristi alahuultaan ja katsoi mua koiranpentukatseellaan, enkä mä voinut sanoa sille ei.

Kaikki palaset rupesi loksahtelemaan kohdalleen, kun me päästiin kukkulan huipulle, ja mä näin kivipaasimuodostelman ympärille kerätyt kynttilät. Se oli sellainen stonehengemäinen muodostelma - Sam oli arvannut oikein, että mä pitäisin siitä -, ja nyt se oli vielä valaistu ainakin miljoonalla kynttilällä, ja sen keskellä oli piknik-viltti ja pullo samppanjaa kahden lasin kanssa. Sydän pakahtuen mä liu’uin alas Mollan selästä ja kävelin vähän lähemmäs. Tämän takia Sam oli vaatimalla vaatinut, että mä nousen ylös ja että me otetaan riimun mukaan. Samkin hymyili ja vei hevoset laiduntamaan aavistuksen kauemmas kynttilöistä, mutta ihan näköetäisyydelle, ja sitten se otti mua kädestä ja kumartui pussaamaan mun poskeani. “Kato”, Sam hymyili ja osoitti järvellä uivaa joutsenparia. Sillä välin, kuin mä katsoin joutsenia, Sam kaivoi jotain rintataskustaan ja hävisi mun viereltäni. Mä hymyilin joutsenille ja käännyin katsomaan, minne Sam hävisi. Ei se hävinnytkään minnekään; Se vain oli polvistunut yhden polven varaan, ja maailman kaunein hymy huulillaan se tarjosi mulle timanttisormusta samettirasiassa.

Koko maailma pysähtyi. Mun sydän hakkasi miljoonaa, mun silmät tulvi kyyneliä ja mä olin suoraan sanottuna järkyttynyt, mutta hyvällä tavalla. “Sanni, menetkö sä naimisiin mun kanssani?” Sam. Voi luoja, Sam. Mun käsi lennähti suulle tukahduttamaan jonkinlaisen parahduksen ja kiljaisun välimuodon, enkä mä hetken ajan muistanut, kuinka hengitettiin. Voi Sam! Kanukkia tuijottaessani mä muistelin, kuinka mä olin vilkuillut sitä kalmankaltiolaisessa baarissa, jossa se oli ollut kaverinsa Liam Bakerin kanssa vaellettuaan Kalmankaltion erämaassa. Kuinka paljon mua oli harmittanut, kun Sam oli palannut kotiin Kanadaan ja se yksi kerta, kun mä olin käynyt Kanadassa Samin luona. Me oltiin käyty metsissä kävelemässä, ajettu pyörillä hevoslaitumien ohitse, ja käyty uimassa pikkuisessa järvessä keskellä perämetsää. Rakasteltu Samin auton takapenkillä kuin pahaiset teinit ja sen jälkeen haettu 24H drive-inistä safkaa. Mä olin kieltäytynyt uskomasta, että juttu oli mitään vakavampaa, mutta tässä sitä nyt oltiin.

“Todellakin, Sam”, mä sain inistyä. Musta tuntui aivan epätodelliselta katsoa, kun Sam tarttui hellästi mun vapisevaan käteen ja työnsi aivan naurettavan fiinin timanttisormuksen mun nimettömään. Mä taisin itkeä kuin pikkulapsi, mutta niin se Samkin vaan kyynelehti. Mä kapsahdin sen kaulaan ja rutistin mun hirveäni hirveän kovaa, tarttuen jopa sen flanellipaidan selkämykseen, kuin mä olisin pelännyt sen katoavan. Lopulta kanukki vetäytyi mun tiukasta halauksestani ja pyyhki mun kyyneleistä litimärkiä poskiani. Mä tartuin sen kasvoihin molemmin käsin ja pussasin sitä, kuin maailma olisi ollut loppumassa. Mun rintaa melkein poltteli rakkaudesta, jota mä tunsin sillä hetkellä. Mä halusin viettää koko loppuelämäni Samin kanssa, ja vaikka ikuisuuden tuonpuoleisessakin, jos sellainen oli olemassa. Sam käänsi mut selälleni alleen, ja kaikki huolet julkisesta paikasta kaikkosi mun mielestäni, kun mun kädet etsi Samin vyötä.
- Sanni

07/20 “Mitä sä haluut tehä tänään?” Sam kyseli multa samalla, kuin se pyyhki hiussuortuvia mun silmiltäni. Se oli harvoin sängyssä enää kun mä heräsin, koska se oli sellainen myyttien aamuvirkku, joten se oli selkeästi odotellut, että mä herään. Vielä puoliunessa mä kaivauduin sen kainaloon ja käytin sen lämmintä hartiaa tyynynäni, mikä näytti hymyilyttävän Samia. “Enhä mä saa tehä mitään”, mä mutisin miehelle takaisin ja valmistauduin nukahtamaan takaisin; Oli Samin ihan oma vika, jos se nyt jäisi tähän jumiin mun tyynyksi, kun se itse oli päättänyt jäädä sänkyyn. “Mitä jos mä nostaisin sut Muskan selkään?” Se riitti herättämään mut. Kanukki oli edelleen mun ratsastamista vastaan, kun mulla oli kipsi, mutta se oli tajunnut, ettei se voinut enää pidellä mua poissa tallista; Mä taistelisin itseni vaikka kirveellä ulos talosta, jos muu ei auttaisi. “Ai nytkö mä saan ratsastaa?” Sam näytti vähän syylliseltä, ja vaikka se ei sanonut mitään, niin mä tiesin sen yrittävän piristää mua Murmelin jälkeen. “No... Mä ajattelin kyllä tulla mukaan”, mies myönsi.

Sam teki mulle pannareita aamupalaksi ja suostui vaihtamaan paitaa, kun mä ilmoitin haluavani päälleni paidan, jota Sam oli juuri ollut pukemassa. Sillä oli ollut sama paita nyt kaksi päivää päällä, joten sen oli aika vaihtaa puhtaaseen, ja mun oli aika vaihtaa tuoksuvampaan paitaan, kun mun senhetkisestä paidasta oli jo tuulettunut Samin ominaistuoksu irti. Se pyöritteli silmiään ja veti paidan päältään, heittäen sen mun suuntaan huolettomasti, ennen kuin se veti toisen paidan päälleen. Ei se nyt välttämättä olisi tarvinnut sellaista ollenkaan, mutta mä en viitsinyt aivan loputtomasti sille kitistä, kun se selkeästi yritti olla mulle mieliksi kaikilla tavoilla. Mä vaihdoin oman paitani - tai no, oli se Samin paita, mutta sen hetkinen mun omima Samin paita -, ja vedin päälleni paidan jonka mies oli mulle heittänyt. Sitten se otti mut reppuselkään ja lähti talliin.

Mä roikuin Samin selässä ja harjasin Muskaa Samin olan ylitse. Musta oli vähän hurjaa olla niin korkealla, joten mulla oli toinen käsi koko ajan Samin kaulan ympärillä, enkä mä tajua, miten se ei ahdistanut sitä ollenkaan. Muska katseli meitä hetken ja huokaisi sitten syvään, kuin me oltaisiin sen pahaisia lapsenlapsia, joita se ei vaan jaksanut enää. Muska oli ihana, mä rakastin Muskaa niin paljon. Se muistutti niin hirmuisesti isäänsä Tuomasta. Mä harjasin kuitenkin Muskan valmiiksi - Sam harjasi sen mahan alta, kun mä en sinne ylettänyt -, ja sitten Sam puki sille suitset ja talutti Muskan pihalle, jossa se nosti mut hevoseni selkään. Ilmeisesti Sam aikoi kävellä, mutta toisaalta mä en ihmetellyt; Nuori Kammo oli meidän isoin hevonen, ja sekin näytti 169 sentin korkeudessaan liian pieneltä Samin alla. Se oli kyllä sellainen jättiläinen, ettei Ruusujärvellä toista ollutkaan. Ei tainnut edes Kalmankaltiosta löytyä Samin kokoista miestä. Tai naista sen puoleen.

Muska oli superkiltti ja superkiva tänäänkin, ja lähinnä seurasi Samia, joka käppäili kaikessa rauhassa meidän vierellä. Mä istuin ja välillä makasinkin Muskan selässä, eikä se ollut hommasta moksiskaan, käveli vaan pää rentona alhaalla, kun mä annoin sen kävellä pitkillä ohjilla. Välillä me otettiin ravipätkää orin kanssa, ja Sam juoksi vierellä (se on muuten aamuvirkun lisäksi juoksuintoilija, ihme hullu). Yhden pitkän laukkasuorankin mä päästelin Muskan kanssa, ja pidin sen hopeisesta, karheasta harjasta kiinni. Taisin mä nauraa ääneenkin, koska ilman satulaa painelu Muskalla muistutti ihan hirveän paljon mun nuoruusvuosia Tuomaksen selässä; Mulla oli silläkin ollut vain suitset - joskus pelkkä riimu ja naru -, mutta mä olin aina suosinut roikkua sen harjassa kiinni. Ja Muskalla oli ihan samanlainen laukkakin kuin isällään.

Sam oli selkeästi tyytyväinen suoritukseensa, kun mulla oli vähän väriä poskilla ja hymy korvasta korvaan, enkä mä ensin edes muistanut, että mun Murmelini oli just kuollut. Mä olin vaan huoleton ja onnellinen pikku-Tuomaksen selässä. Me kuljettiin värikkään kukkaniitynkin ohitse ja Sam kehotti mua ottamaan vielä yhden lyhyen laukkapätkän. Se jäi tietysti jälkeen, koska vaikka se kuinka on juoksuintoilija, niin ei se nyt ihan hevoselle vedä vertoja. Kun kanukki lopulta saavutti meidät taas, sillä oli kädessä kukkapuska, jonka se selkeästi oli juuri nyppinyt maasta. Hymyillen Sam ojensi kimpun mulle ja sai mut punastelemaan kuin pahaisen teinin. Mä kuitenkin tarvitsin käsiäni ratsastamiseen, joten Sam joutui kantamaan kimppunsa ihan itse kotiin. Muutaman kukan mä kyllä letitin Muskan harjaan. Sori, Sam.
- Sanni

07/20 Maanantai. Maanantait on viikon hirveimpiä päiviä, vaikka nykyään Sotis onkin mun päivätyö, eikä maanantaiaamuna tarvitse lähteä mihinkään ankeaan työhön. Mulla menee maanantait ihan aina penkin alle. Jos mikään ei onnistu koko päivänä, niin silloin on takuuvarmasti maanantai. Tänään oli maanantai. Murmeli oli lopetettu lauantaina, ja mä en ollut nukkunut sen jälkeen juuri ollenkaan, ja nyt vielä sen lisäksi oli maanantai. Kahvipaketti putosi aamulla lattialle ja levitti purut pitkin keittiötä, ja talliin mennessä mua tervehti Kettu - jonka kuului olla kilometrin päässä laitumella.

Aino sai palauttaa Ketun takaisin laitumelle ja samalla kattoa, ettei siellä ollut aitoja rikki, kun Sam just oli korjannut Nikin rikkoman aidan. Vaskivuo ilmottaisi vielä, ettei Sotiksen hevoset enää olleet tervetulleita sen aitojen sisälle, kun ne ei siellä pysy. Aino raportoi kuitenkin takaisin, että aidat oli ehjät ja Kettu oli todennäköisesti tullut niiden yli, koska kaverit olivat kaikessa rauhassa vielä lankojen sisäpuolella. Rehellisesti sanottuna mä en olisi jaksanut odottaa, että mä pääsisin taas käyttämään jalkaani. Rampa elämäntyyli oli riekaloinut mun hermot, ja mun pääni yllä saattoi melkein nähdä pienen ukkospilven, joka satoi vaan ja ainoastaan mun päälleni. Mä yritin lohduttautua linkkaamalla pihatolle katsomaan varsoja, mutta Hetan iki-ihana punkkarivauva oli harjoittelemassa ajamista Hetan ja Ainon kanssa tallin pihalla, joten mä en kehdannut jäädä sinne pyörimään jaloissa ja olemaan tiellä.

Varsat piristi totta kai, mutta mua harmitti vähän ajatella, ettei Murmeli koskaan näkisi sen ainokaista varsaa, jota Rubina vasta kantoi. Mörkövaaralainen Muusakin varsoisi aivan pian, kun taas Ramona oli juuri saanut sysimustan tammavarsan. Ja oripihaton puolella Koukku huuteli huomiota. Pihatto oli täynnä elämää, ja muistutti vahvasti, että elämä jatkuisi tästä uusilla kavereilla. Sam oli varmaan kertonut Sonjalle Murmelista, koska mun puhelin päätti erittäin harvinaislaatuisesti soida; Yleensä kaikki jotka kaipasivat mua viettivät päivänsä mun pihallani, joten kenelläkään ei ollut syytä soittaa. Mä yritin kuulostaa itseltäni, kun mä vastasin Sonjalle, ja mun ystäväni oli kommentoimatta, vaikka mä taatusti kuulostin aika loppuunpalaneelta. “Mulla oli vähän sellainen ajatus, että nyt kun on ollut niin kiva sää ja kun sä vihdoin pääset siitä kipsistä eroon, niin mitä jos sä ja Sam tulisitte tänne viettämään brittiläisen heppaviikon?” Sonja ehdotti pirteään sävyyn. “Tulisitte moikkaamaan Akkaa ja Lenniä!”

Mun teki kipeästi mieli kieltäytyä ja jäädä kotiin potemaan särkynyttä sydäntä, mutta jos Sam nyt oli nähnyt niin paljon vaivaa, että se oli pyytänyt Sonjaa kutsumaan meidät - tai mä ainakin olin vakuuttunut, että Sam oli orkesteroinut koko jutun piristääkseen mua -, niin enhän mä voinut. Siispä mä olin luvannut, että me tultaisiin Samin kanssa Cloudfieldiin hengailemaan hetkeksi, kun mun nilkkani vapautuisi vankilastaan. Sam esitti tietysti täysin tietämätöntä, kun mä ilmoitin sille illalla, että Sonja oli soittanut ja kutsunut meidät käymään, mutta hymyili ja pussasi mun poskea; “Ehkä meidän ois hyvä idea käydä vähän ulkonakin välillä.” Kai se oli oikeassa.
- Sanni

07/20 Mun mutinani vaimeni kahvikuppiin, kun mä siemailin mun neljättä kupillista sinä aamuna. Ilmeisesti mä mulkoilin talojen välissä näkyvää, tiellä kulkevaa lämminveriratsukkoa niin äkäisesti, että Sam meinasi meinasi nauraa kahvit nenäänsä - ja ansaitsi siitä hyvästä melkein yhtä vihaisen mulkaisun omaan suuntaansa. “Mitä?” Sam nauroi sydämellisesti, ymmärtämättä, miksi mä olin niin vihainen ohikulkeneelle ratsukolle. “Siis mikä vittu toi oli? Lämppäri? Mun tontin edessä?” mä nurisin kanukille, joka syventyi huvittuneena kahvikuppiinsa ja uutisiin iPadin näytöllä. “Puoliveriset mä nyt vielä ymmärrän, mutta vittu jotain lämppäreitä ja risteytyksiä...”, mun mutinaani kuunteli enää vaan minä.

Sam ei vieläkään ollut ihan kauhean riemuissaan siitä, että mä ratsastin, vaikka mulla oli vielä melkein kaksi viikkoa kipsi nilkassa, mutta se oli lakannut marisemasta mulle asiasta; Kai mä olin ollut jo niin sietämätön joutuessani pysymään poissa tallista, että Sam tuumasi mun rupeavan tekemään jotain ratsastustakin vaarallisempaa sisätiloissa. Muutaman päivän se oli saanut pidettyä mut sisällä erinomaisilla neuvottelu- ja lahjontatekniikoillaan, mutta kun aurinkokin paistoi tänään, niin pakko mun oli mennä talliin.

Tallissa mua tervehti Niklas. Ei, mä en tykännyt Niklaksesta yhtään. Miksi se oli täällä? “Terve, sua ei olekaan näkynyt”, Niklas tervehti, ja hoksasi vasta sitten mun keppini. Mä naurahdin vähän väkinäisesti. Niklas oli superkiva tyyppi, ei siinä mitään, mutta kun mä näin sen lähes poikkeuksetta vaan huonoissa olosuhteissa. “Joo, mä oon ollu kotiarestissa”, mä mumisin. “Miks sä oot täällä?” Niklas näytti epäröivän, kuin se ei olisi tiennyt, voiko mulle kertoa. Ravna oli varmaan kieltänyt siitä puhumasta mulle; Ja siinä paha missä mainitaan. Ravna tuli Niklasta vastaan ja tervehti miestä, katsoen mua vähän varovasti. Mulla alkoi palamaan päreet. “Tahtoisko joku kertoa mulle miten mun hevosten kanssa menee?” mä kivahdin, ja se sai Niklaksen entistä varovaisemmaksi. Ravna näytti vähän syylliseltä. “Me ollaan seurattu Murmelin kaviokuumetta-” “Jaa, että mun hevosella on kaviokuume, eikä kukaan ajatellut mainita mulle?” “Toi ei ole reilua, Sanni”, Ravna huomautti mulle vähän surullisena. Mä tiesin, että se oli oikeassa, mutta niin olin mäkin; Kyllä mulla oli oikeus tietää mun omien hevosten hyvinvoinnista, vaikka mä en päässytkään talliin!

Ravna selitti mulle lopulta tilanteen, kun mä lakkasin keskeyttämästä sitä joka välissä. Murmelin jalka oli ollut ilmeisesti muutaman päivän huonona ja Niklas oli todennut sillä kaviokuumeen. Ravna oli itse hoitanut sen jalkaa sovitusti, mutta se ja Aino oli molemmat sitä mieltä, että Murmeli meni vaan huonommaksi hoidosta huolimatta, ja Niklas oli täällä nyt sanomassa, että miten jalka hoidettaisiin. Vaikka Ravna ei sanonut sitä ääneen, mä aavistin, ettei kumpikaan enää uskonut, että Murmelin kaviokuume hoidettaisiin. Siispä mä linkkasin Ravnan ja Niklaksen perässä Murmelin karsinalle, ja kimo piekkari hörisi huomatessaan, että mäkin olin paikalla; Mun läsnäolo tallissa oli ollut aika vähäistä kuluneen kuukauden aikana. Mä hymyilin ja rapsuttelin Murmurin pehmeää turpaa samalla, kun Niklas haki riimunnarua. Murmels otettiin käytävälle, ja Raitio polvistui katsomaan orin jalkaa. Mä näin jo hevoseni silmistä, että sen jalkaa oli turha lähteä enää hoitamaan. Siinä me oltiin, kaksi rampaa, molemmat menossa eri suuntiin vammasta. “Tarhassa”, mä kerroin Niklakselle, joka nosti katseensa muhun. “Ei se välttämättä-”, Niklas oli väittämässä vastaan, mutta mä keskeytin: “Ei se parane.”

Murmur ontui koko matkan lähimpään tarhaan, jossa mä istuuduin alas heinikkoon. Sotamaalauksen hevosista vaan muutama oli meidän omissa tarhoissa, kun muut laidunsivat Vaskivuon aidoissa, joten Murmels pääsisi viimeiselle matkalleen tyhjässä tarhassa. Se kävi maahan makaamaan ja sai porkkanoita sekä tuhat rapsutusta, mutta se selkeästi tiesi, että se oli nyt auttamatta lähtö. Mur painoi päänsä mun syliini ja antoi mun silitellä sen korvia, kun Niklas antoi sille piikin. Niklas ja Ravna vetäytyi molemmat vähän syrjempään, ja mä juttelin Murmelsille hiljaa, kunnes se ei enää vetänytkään henkeä sisään hengitettyään ulos. Mulla oli koko ajan ollut itku kurkussa, mutta nyt kun mun jääkarhu oli oikeasti poissa... Mä en tiennyt, mitä mä olisin tehnyt. Olisiko mun pitänyt huutaa, itkeä hiljaa vai vaan romuttua ilman pihahdustakaan. Musta tuntui, ettei henki kulkenut mullakaan, kuin mun keuhkoni olisi puhkottu ja vaikka mä kuinka yritin haukkoa henkeä, ilma meni niistä rei’istä ulos, eikä täyttänyt mun keuhkoja.

Mä en ollut edes tiedostanut, että Ravna oli poistunut ja juossut talolle, tai että tarhaan tuli lisää ihmisiä. Mä havahduin vasta, kun Sam kietoi käsivarret mun ympärille ja muistutteli huomaavaiseen tapaansa, kuinka hengitettiin. Vähitellen mun hengitys rauhoittui ja itkukin tuli lopulta. Siinä mä itkin, kuollut hevonen sylissä ja Sam mun ympärilläni.
- Sanni

06/20 Ravna oli kilpaillut Sotiksen hevosilla mun puolesta, kun mulla oli nilkka kipsissä Riian kanssa sattuneen pienen tapaturman jälkeen, ja nyt se oli lähdössä kaakkois-Suomeen asti Hiivuriin kilpailemaan Kikkelillä ja Hilpalla. Mulla oli ihan kuolettavan tylsää, koska mä olin jo viihdyttänyt itseäni kiusaamalla Samia, halimalla Huntin puhki ja ostamalla hevosia - Takku muuten tykkää nameista, joten sitä kannattaa käydä moikkaamassa Vaskivuon laitumella, minne Sam huijasi mut viemään melkeinpä kaikki Sotiksen hevoset -, joten nyt mä olin päättänyt lähteä Ravnan kisahoitajaksi. Ei musta mitään hyötyä olisi, etenkään Kullan kanssa, mutta mun oli pakko päästä tuulettamaan päätä vähän. Siispä mä pakkasin mulle ja Ravnalle valmiiksi laukun, ja me oltiin lähdössä matkaan kisoja edeltävänä päivänä.

Vaan Sampä ei ollut samaa mieltä. Monesti se antaa mun tehdä mitä mä haluan, koska se tietää etten mä halua kuulla mitä mä voin tai en voin tehdä; Mä oon aikunen nainen, ja mä voin tehdä just mitä mä haluan, joten mun pitäisi tietää jo, että kun Sam puuttuu asioihin, sillä oikeasti on hyvä pointti. Sairasloma tallista oli kuitenkin ajanut mut niin mökkihöperöksi, että mä aloin murisemaan Samille. Kun se vihdoin antoi periksi ja pyysi, että mä edes pidän yhteyttä ja kerron olevani kunnossa, ettei sen tarvitse olla huolissaan ollessaan niin kaukana mun luota, mä olin vain tiuskaissut sille vastaukseksi. Välillä musta tuntui, että mä en ansainnut Samia ja että se oli liian hyvä mulle. Tällainen käytös on yksi niistä syistä. Totta kai mä tiesin, että Sam vain ajatteli mun parastani, ja yleensä mä osasin ottaa sen huomioon. Nyt mun hermoni olivat yksinkertaisesti vaan niin kireällä, että Sam sai sen niskoilleen.

Ovet paukkuen me lähdettiin matkaan Ravnan kanssa. Autoon päästessä mua kuitenkin kadutti jo, ja ajomatka oli aika kurja kokemus. Mä kattelin puhelintani ja meinasin monta kertaa laittaa viestiä Samille, mutta mä en halunnut pyytää anteeksi puhelimessa. Me tehtiin Samin kanssa aina niin, että asiat puhuttiin kasvotusten, ei mitenkään muuten. Ajatus anteeksipyytämisestä kuitenkin vaikeutui tunti tunnilta, ihan kuin se olisi jo valmiiksi ollut tarpeeksi vaikeaa. Kisapäivä meni ihan hyvin, tällä kertaa ei irronnut sijoitusta, mutta jos ei muuta, niin se oli hyvää harjoitusta Ravnalle. Vaikka se ilmoittikin, ettei enää ikinä kilpaile kenelläkään muulla kuin Hilpalla.

Kotimatka kesti liian kauan. Ihan liian kauan. Harva asia hermostutti mua näin paljoa, ja sitten radio vielä soitti jotain hitaita pianopainoitteisia rakkauslauluja. Mun teki mieli itkeä, koska mä kuvittelin jo mielessäni, kuinka Sam saisi musta tarpeekseen ja vihdoin tajuaisi, miten paljon paremmankin muijan se voisi saada; Mä en kuitenkaan halunnut Ravnan tietävän miten törkeästi mä miestäni kohtelin. Siispä mä laitoin hiljaisuuteni väsymyksen piikkiin ja odotin, että me päästäisiin kotiin. Ja niin me sitten päästiinkin. Mä jätin Ravnan laittamaan hevosia talliin ja linkkasin itse keppeineni kotiin. Huntti tuli haukkuen ovelle vastaan, mutta kun mä etsin koko talon, niin Sam ei ollutkaan siellä. Mä istuin makkarin lattialle ja rupesin ulvomaan, eikä edes Huntin lohdutus auttanut. Sam oli ihan varmaan lähtenyt ja jättänyt mut.

“Sanni?” kanukin ääni kuului käytävästä. Mä nostin katseeni oviaukkoon, johon ilmestyi Samin sumea hahmo. “Mikä on? Tapahtuko jotain?” Sam kyseli lempeästi ja polvistui mun viereen lattialle, silitellen mun käsivartta. Hetken mä en meinannut uskoa, että se oikeasti oli siinä, mutta sitten mä vaan painoin otsani sen rintaa vasten. “Mä luulin, että sä lähdit. Että sä jätit mut”, mä vollotin Samin paitaan; Onneksi se oli oppinut tulkkaamaan mua aika hyvin, mut tavatessaan Samkään ei olisi mitenkäänpäin saanut selvää itkuisesta rallienglannista. Sam ei kuitenkaan pysynyt perässä, vaan kertoi olleensa korjaamassa Vaskivuon laitumen aitaa, koska Niki oli ottanut sen kanssa yhteen ja saanut langan hajalle. Kanukki kuitenkin vakuutteli, ettei se ollut jättämässä mua, koska mä satuin olemaan vähän mökkihöperö - “kyllä mä tiedän, ettei sua ole tehty istumaan kotona.” Sitten se vaan piteli mua turvallisessa syleilyssään, ennen kuin se ilmoitti, että mun nukkumaanmenoaika oli mennyt jo, ja kävi mun viereen nukkumaan.
- Sanni

06/20 Mä kuolen. Se oli ollut yksi mun ainoita ajatuksia nyt jo muutaman päivän ajan. Sam oli passannut mua melkein kaksi viikkoa mun murtuneen nilkkani vuoksi. Mitään ei saanut tehdä itse, hyvä että se antoi mun edes siirtyä sängystä sohvalle ja käydä vessassa itse. Ilmeisesti ei ollut tarpeeksi, että mä jouduin linkkaamaan kaikkialle kainalosauvoilla, vaan siihen piti vielä päälle laittaa hoivaaminen, kuin mä olisin ollut pieni lapsi. Tietysti Sam tarkoitti vaan hyvää, mutta mua ei ole luotu passattavaksi, oonhan mä sentään vahva itsenäinen nainen. Siispä mä ilmoitin, että Samin pitäisi hakea hevosille lisää heinää. Heinänhaku tarkoitti vähimmillään kolmen-neljän tunnin reissua kaiken kaikkiaan, joten mä kerkeäisin olemaan itsekseni hetken. Sam ei tosin ollut samaa mieltä. “Niillä on heinää vielä pariks viikoks”, mies huomautti vähän epäuskoisena. “Mä oon jo rampa, pitääkö mun murehtia vielä hevosten heinätilannettakin?” mä tiuskaisin takaisin, mihin kanukki vastasi kohottamalla kulmiaan. Ei se tiuskimista ollut ansainnut, mutta mä rupesin jo tulemaan mökkihöperöksi. Ei tää ollut minkäänlaista elämää mulle, mä kuuluin talliin. Loputtoman kilttinä ihmisenä Sam kuitenkin suukotti mun otsaani ja lupasi, että lähtisi samantien hakemaan heinää ja ottaisi Huntin mukaansa.

Loppupelissä Sam oli yllättävän helppo saada ulos talosta. Mä odotin varmuuden vuoksi kymmenisen minuuttia sen lähdön jälkeen, ennen kuin mä linkkasin eteiseen, vedin kengän jalkaan ja takin päälle, ja keppeilin itseni talliin. Sää oli ihan kohtalainen, vilpoista mutta aurinkoista, joten mä halusin hevosen selkään. Sam väitti, etten mä pärjäisi tai ollut hyvä ratsastaa murtuneella nilkalla, mutta totta kai mä olin toista mieltä. Ratsuksi valikoitui Myy ihan vaan sen takia, että se oli niin hurjan kiltti ja tottelevainen. Mä suin sen ja puin sille suitset päähän, ennen kuin tuli aika jättää sauvat talliin ja apinoida itsensä tamman selkään. Punarautias seisoi vain aloillaan ja katseli mua vähän kysyvänä, kun mä pompin sen luokse yhdellä jalalla ja rupesin sitten pohtimaan, millä hitolla mä pääsen selkään. Mä hain jakkaran ja pompin itseni Myyhyn tukeutuen korkeimmalle askelmalle, minkä jälkeen mä rupesin olemaan sen verran korkealla, että tästä pääsisi ehkä jo ponnistamaan jotenkin selkään. Ensimmäisellä yrityksellä mä mätkähdin perseelleni takaisin jakkaralle, jalat luiskahtaen Myyn alle. Toisella kerralla mä pääsin mahalleni Myyn selkään, mutta en ihan vääntäytymään istumaan. Muutaman yrityksen jälkeen mä sain itseni lopulta oikeinpäin Myyn selkään, jalat tamman molemmin puolin. Ohessa mä tosin löin kasvoni aika ikävästi mitä ilmeisimmin Myyn säkään. Onneksi mun järjen ääneni oli heinänhakuhommissa, se olisi muuten yrittänyt nakuttaa, että tää oli tosi vaarallista pelleilyä ja kohta mulla olisi kokovartalokipsi. Mä annoin oikealla jalalla pohjetta Myylle, joka lähti nätisti kävelemään kohti ratsastuskenttää.

Aino oli ensimmäinen, joka pääsi näkemään mut Myyn selässä. Se tiesi, ettei mun kuulunut olla selässä ennen heinäkuuta, mutta sen luonteeseen ei oikeastaan kuulunut välittää piirun vertaa, joten se vain jatkoi kentän ohitse talliin tekemään töitään. Ravna oli aamulla ilmoittanut, ettei se tänään päässyt kuumeessa tallille, joten siitäkin syystä nyt oli ollut oiva päivä lähettää Sam pois kotoa ja salaratsastaa. Myy kulki tosi nätisti, mihin mä olin luottanutkin. Sillä ei ollut kiire mihinkään ja se kuunteli hyvin apuja, joskin mä jouduin turvautumaan pääasiassa ääniapuihin, kun mun kipsijalasta ei ollut oikein antamaan pohkeita, eihän koko pohje edes ylettänyt Myyn kylkeen kiinni. Mä tein muutamia taivutuksia ja väistöjä sen mukaan, mitä yhdellä jalalla nyt pystyi, ja kehittelin lähinnä mun istuntaani. Jonkin verran mä ravailinkin tammalla, ja yhden kerran mentiin jopa laukassa kentän ympäri. Mä pidätin Myyn käyntiin ja vilkaisin kelloa puhelimesta, toiveena että me oltaisiin keretty vielä lyhyelle maastolenkille, mutta kello rupesi olemaan niin paljon, että mun oli paras lopettaa ratsastus kokonaan jo, jotta mä ehtisin laittaa tamman takaisin ja palata sohvalle ennen Samin paluuta. Niinpä mä ratsastin Myyn takaisin talliin ja yritin saada sen taas jakkaran viereen, mutta mä en ihan onnistunut. Kai mä voisin ihan hyvin tulla tavalliseen tapaan alas selästä, väärällä puolella vaan. Nojaus, jalka yli... Ai perkele! Ei tosiaan ollut hyvä idea, koska mun terve nilkka ei yksinään oikein tykännyt ottaa koko painoa vastaan. Jatkossa sitten vaan jakkaran avulla alas.

Huntti paineli sata lasissa mun luokse sohvalle, kun Sam päästi sen sisälle taloon. Sam huikkasi tervehdyksen ja kertoi, että siirtäisi heinät vielä illalla heinävintille. Mä kiitin sitä ja keskityin taas mun Netflix-ohjelmaani, ihan kuin mä olisin katsonut sitä koko päivän. Kanukki laittoi jotain jääkaappiin ja siirtyi sitten sohvalle mun seurakseni. “Oliks tallissa kivaa?” mies virnisti hetken päästä, ja musta tuntui peuralta ajovaloissa. Mistä hitosta se tiesi? Oliko mulla jäänyt olkia hiuksiin tai jotain? Ilmeisesti mun katseeni oli kuin samaisella peuralla, koska Samia rupesi naurattamaan. “Muru, sun silmä sinertää jo. Meinaatko sä, että sä sait mustan silmän liiasta telkkarin katsomisesta?“ Mä irvistin vähän, mutta yritin nyökätä. “Mä oon seurannu tätä niin silmä tarkkana, että suonet poksahtelee jo”, mä väitin. “Onneks hevosilla on nyt heinää pitkäks aikaa taas, niin mun ei tarvitse lähteä minnekään”, se vaan totesi viattomasti. Hitto vie.
- Sanni

06/20 Samilla oli naurussa pidättelemistä, kun se katseli vierestä mun ensitapaamistani Riina Vaskivuon kanssa. Vaskivuo tuli maanantaiaamupäivänä meidän ovelle, koputti kolmesti ja odotti kädet selän takana, kun mä kävin avaamassa oven sille. Mä en varsinaisesti ollut odottanut uppo-outoa, kolmekymppistä vaaleaverikköä mun oveni taakse yhdeltä päivällä, koska mulla oli päällä vaan Samin ylipitkä flanellipaita. Kipsin kanssa housut tuntui tavallistakin vaikeammalta. Käsi ojossa se esittäytyi ja ilmoitti olevansa mun uusi naapurini. Kyllähän mä olin tietoinen, että joku oli ostanut Luusujen tilan ja muuttanut sinne, mutta siellä oli ollut niin hiljaista, ettei mikään olisi voinut valmistella mua siihen tietopommiin, jonka Riina Vaskivuo mun päälleni nyt pudotti. Sinne rakennettiin ratsastuskoulua.

“Ei, ei, ja ei!” mä vinguin Samille, joka vaan katseli huvittuneena, kun mä ramppasin keppieni kanssa edes takaisin keittiössä. Mitä vittua ratsastuskoulu teki mun naapurissani? Vaskivuo oli kertonut, että lainaisi mielellään meille maneesiaan viikonloppuisin, kun meillä ei sellaista ilmeisesti ollut, ja laitumillekin oltaisiin tervetulleita. Sotiksen hevoset pärjäsivät hyvin pienemmissä ryhmissään, kiitos vaan. Ja maneesittomuus teki meistä vain säänkestäviä ratsastajia, että pidä vaan tunkkisi, Vaskivuon ratsastuskoulu. Mä hiivin kuitenkin illalla katsomaan, että miltä siellä oikein näytti, ja Vaskivuo otti mut hymyillen vastaan. Se esitteli mulle tallipihan ja kertoi, että oli ostanut Luusujen tilan lisäksi pari peltoa, joille se oli pystyttänyt isot kesälaitumet, jonne kuulemma saisi tuoda sotislaisiakin. Mun täytyisi varmaan harkita tilojen myymistä...

Onneksi mulla on mun ritari flanellihaarniskassaan. Kun mä vihdoin suostuin siirtymään sänkyyn stressattuani ja rampattuani koko päivän, Sam silitteli mun käsivarsia ja hieroi vielä mun niskaa ja hartioitanikin. “Ilmanen maneesi, Sanni”, se mumisi lempeästi ja pussasi mun ihoani. “Lisää laiduntilaa. Kaveeraa sen kanssa, tästä voi tulla ihan hyvä juttu.” “Ai että kaveeraa ja käytä hyväks?” mä naurahdin. Hitto, oli se kyllä salaa kiero mies! Samiakin nauratti jo. “Kyllä sä saat ihan kaveeraamisenkin vuoksi olla kiva, mutta mä epäilen suuresti.”
- Sanni

06/20 Mulla oli ollut hyvä suunnitelma, että remontoidaan pihan ylimääräinen lato lisätalliksi, ja vaikka pikkutalliksi ristitty projekti olikin saatu valmiiksi, en mä tässä kunnossa halunnut uusia hevosia. Cloudfieldin koulukisoissa viikonloppuna oli sattunut ja tapahtunut, ja sen johdosta mulla oli nyt nilkka kipsissä. Sam passasi mua kuin pientä lasta ja mulla rupesi menemään hermo, mutta kepeillä mä en kyllä päässyt juoksemaan sitä karkuunkaan, ja tallissa piilottelu oli hyödytöntä, koska se oli ensimmäinen paikka, mistä se tuli mua etsimään. Hevoset piti liikuttaa, mutta mä en päässyt selkään tai selästä mun murtuneella nilkallani, joten mun osalta se oli poissa pelistä. Niinpä mä olin tullut tulokseen, että pikkutallin neljä karsinaa vuokrattaisiin ulkopuolisille, kunhan hevosten omistajat suostuisivat osana diiliä liikuttamaan myös Sotamaalauksen hevosia; Ei mun työntekijäni ehtisi niitä liikuttamaan ilman mun apuani ollenkaan niin tehokkaasti.

Sam ei ollut hirveän mielissään ideasta, että meille muuttaisi lisää hevosia ja vieläpä ulkopuolisten, mutta pakko senkin oli myöntää, että talliin kaivattiin apukättä tai paria nyt. Lisäksi mä en voisi ostaa lisää hevosia ja käyttää pikkutallia verukkeena tehdä niin, jos se täytettäisiin muiden hevosilla, joten tämä ratkaisu säästäisi rahaakin tuntuvan määrän, ja siitä Sam ei voinut valittaa. Hetalle mä olin luvannut jo yhden karsinan kun Viena vähän kasvaisi, ja viikon mittaan uusi pikkutalli olikin melkein täynnä; Lyyti oli meidän oman Kentsun kanssa vailla tallipaikkaa, joten mä lupasin että sillekin löytyy karsina, ja sitten Bellakin vielä soitti, että vieläkö on tilaa. Tähän mennessä pikkutalli on siis yhtä vailla täynnä, ja mä saatoin vielä mennä ostamaan yhden hevosen Sotiksen omaan hevoskaartiinkin...
- Sanni

05/20 “Sanni...” Sam käytti sitä äänensävyä, jota mun mutsi oli käyttänyt kun mä olin tehnyt jotain pahaa, eikä se koskaan enteillyt hyvää. Mä irvistin ja yritin vähän kääntää hommaa leikiksi, mutta Samia ei nyt huvittanut ollenkaan yhtä paljon kuin mua. Ai että mitä pahaa mä nyt olin tällä kertaa tehnyt? No, mä näin ihan ohimennen heppafoorumilla netissä ilmoituksen, että kohta vierotettava supersöpö vuonisvauva oli pihattopaikkaa vailla, ja se oli vielä Valokylän Humun kasvattama; Siispä käytännössä naapurin lapsi. Meillä oli kotona yksi valokyläläinen - Suru -, ja lisäksi Humu oli kaupannut mulle monta hyvää suomenhevosta ennenkin, joten totta kai mä tarjosin naapurin lapsen uudelle äidille paikkaa meidän nuorikkopihatosta. Gullveigiksi ristitty tamma oli sitä paitsi ollut munkin joululahjalistalla, mutta en vaan ollut saanut laitettua siitä ostotarjousta; Järki oli huutanut, että en mä tee suomenhevostallilla mitään vuonohevosella. Mutta jos se ei ollut mun hevonen, tarvitsi vaan pihattopaikan, niin kyllähän se sitten kävi ihan hyvin. Vaan ei Samin mielestä.

Sam saarnasi mulle väsyneen kuuloisena, että miksi mä en voinut raahata koko Lapin hevosia omaan pihaani. Mä vedin naamalle parhaan koiranpentuilmeeni. Hetken ajan näytti siltä, ettei Sam heltyisi, mutta lopulta se huokaisi ja pyöräytti silmiään. Naama näkkärillä mä muiskautin sen huulille pusun ja kihisin jo innosta, että mun pihaani tulisi supersöpö punkkarivarsa samalla, kun Sam mutisi jotain “mitä mä teen sun kanssan” suuntaista. Sam sai vielä pari pusua, ennen kuin mä rymistelin Huntti kannoillani ulos pihalle suunnittelemaan ja järkkäilemään varsan muuttoa varten. Ei se mitään lapsia tarvinnut, kun sillä oli jo yksi kitukasvunen pelle (minä) juoksemassa talon läpi iso, yli-innokas koira jaloissa.
- Sanni

05/20 Uudessa vuodessa on jotain taikaa, joten mä vietän vuodenvaihdetta tosi mielelläni ja vielä railakkaasti kavereiden seurassa, ja sillä tavalla me päädyttiinkin Samin kanssa Ouluun; Miehen sain huijattua Ruusujärvelle, mutta kaverit on jääneet vähän etelämpään Ravnaa lukuunottamatta. Oulussa me päädyttiin tanssimaan ja ennen kaikkea juomaan - vaikka Sam nyt pysyikin melko selvänä ensinnäkin valtavan koonsa takia (se mies on sitten pirun hankala juottaa känniin saatika pöydän alle!) ja toiseksi mua vahtiakseen - ja seurana pyöri muun muassa Lyyti, jonka mä lähinnä tiesin kavereiden kavereiden kautta sekä suomenhevospiireistä. Ilmeisesti se raukka oli huijattu juomaan itsensä uuteen vuoteen, ja sitten vielä majoittamaan meidät, lähinnä Samin toimesta. Varmaankin. Yhden jälkeen rupeaa muistikuvat jo vähän hataroitumaan. Joka tapauksessa, mä onnistuin vapaa-ajanvietonkin ohella miettimään bisneksiä, ja kauppasin Lyytille meidän toukokuun varsoja, joista se oli vähän kiinnostunut Kikkelin varsasta. Sata keskiyön humalaista pusua, tanssimista ja lompakon tappaneita shotteja myöhemmin me päädyttiin Lyytin luokse nukkumaan. Kosteaa iltaa seurasi kuivaakin kuivempi aamu. Sam oli hereillä ensin, keitti kahvia ja teki se rasvaista aamupalaakin prinsessoja varten, ennen kuin mä heräsin hitonmoiseen päänsärkyyn. Ei Lyytikään ollut yhtään paremmassa kunnossa, kun se heräsi käymään toilettitreffeillä. Siinä vaiheessa kun se pääsi kylppäristään ulos, mä istuin jo aurinkolasit silmillä juomassa kahvia, kun tavallista väsyneempi Sam nuokkui mua vastapäätä.

Toukokuu kuitenkin tuli ja toi mukanaan Kullan punarautiaan Kellonsoittaja-varsan. Mä soittelin Lyytille, että nyt olisi sitä varsaa, josta puhuttiin silloin juominkien äärellä. Lyyti ei vieläkään kuulostanut ihan hirveän vakuuttuneelta, mutta ei se mitään; Niin ne varsat mullekin tulee. “No en mä nyt tiedä, mulla olisi kyllä talli muutenkin täynnä...” ja hupsista vaan, sitten niitä uusia hevosia on viisi rivissä ja kaikki niin rakkaita, että voisi ottaa yöllä viereen nukkumaan. Oululainen päätti kuitenkin olla rohkea ja matkusti Enontekiölle, josta mä kävin hakemassa sen Ruusujärvelle yöpymään ja ihastelemaan uutta hevostaan. Kyllä se sitten uskalsi todeta, että paljonko siitä nyt pitäisi pulittaa varausmaksua. Me tehtiin kaupat ja lähdettiin totta kai Samin ajamina Kalmankaltion baarielämään juhlistamaan, eihän juhlimiseen nyt riittänyt mikään pikkuinen Ruusupubi!
- Sanni

Bonus! Lue Lyytin kirjoitus täältä!

05/20 Sää on vielä aika vilpoinen, mutta siitä huolimatta kevät on saapunut Lappiin, ja sen huomaa jo hevostenkin käyttäytymisestä. Sanni rupesi olemaan hermoromahduksen partaalla miehensä, koiransa ja hevostensa kanssa; Kaikki mikä oli luokiteltavissa urokseksi tunnetusti meni sekaisin keväästä. “Kevättä rinnassa.” Tänään sekaisin meni Sotiksen ikioma Houdini, Kettu. Tavallisestihan se ei kauas lähde, mutta tänään se hommasi itsensä, Nikin ja pari nuorikkoa - Kilin ja Kammon - irti. Heräsinkin jo ennen seitsemää Sannin puheluun; “Piru on irti, nyt paree tulla tallille!” Eihän siinä sitten muuta, kuin auton rattiin ja kohti Sotista.

Hevosnelikko painelikin pellon poikki Sotiksen ja Ruusujärven keskustan välimatkalla. Hetken harkitsin jättäväni autoni siihen ja lähteväni perään, mutta ilman päitsiä tai naruja hevosia olisi hankala tuoda mukana, joten ajoin tallille hakemaan molempia. Sanni oli ilmeisesti jo maastossa jäljittämässä otuksia, mukanaan ruokalahjuksia, joten seurasin esimerkkiä. Saavutinkin Sannin oikaisemalla Luusujen tontin poikki pellon reunalle, jossa hevoset laidunsivat noin sadan metrin päässä. Ilmeisesti karkureille oli tullut nälkä. Sanni vihelteli hiljaa ja kutsui Kettua luokseen; Se oli selkeästi pakoretken aivot ja muut seurasivat sitä. Punarautias nosti päätään ja hetken se näytti siltä, että aikoi tulla luokse, mutta lähtikin toiseen suuntaan loput hevoset perässään. Ainoastaan Kili jäi epäröimään, ennen kuin sekin seurasi kolmea muuta.

“Niki on ihan taatusti mukana vaan vittuillakseen”, Sanni murisi puoliksi miulle, mutta lähinnä itsekseen tarpoessaan pellon poikki hevosten perässä. Pehmeämmän sävyn ottaen hevosomistaja huhuili taas Kettua, mie puolestaan yritin kutsua Kiliä, joka selkeästi oli lauman heikko lenkki. Se oli aina ollut kiltti hevonen, mutta se oli niin laumaeläin ja yllytyshullu, ettei ollut tullut yllätyksenä, että se oli mukana vankilapaossa. Tummanpuhuva nelikko pysähtyi taas pidemmän matkan päähän, kuin härnätäkseen, mutta Sannilla oli sellainen kiilto silmissään, että tästä ei perässäjuokseminen enää jatkuisi. Sanni on sellainen ihminen, että kun mitta on oikeasti täynnä ja hää on saanut tarpeekseen, niin sitten hänen tahtonsa menee vaikka läpi harmaan kiven. Tavallisesti Sanni on aika leppoisa, mutta mie ja Sam tiedetään paremmin, kuin koetella onneamme; Zeustakin pelottaisi, kun Sannilla katkeaa pinna. Ja niinhän siinä sitten kävi. Hevoset jäivät kiinni ja me talutimme ne takaisin talliin. Sanni lukitsi orit karsinoihinsa - Ketun karsinassa muutama erikoissalpa - ja lähti tutkimaan tarhausta, jossa aidat olivat mitä todennäköisimmin kaatuneet. Samassa aitauksessa oli muutama muukin hevonen, jotka eivät kuitenkaan olleet lähteneet menemään, ja Sanni sulki nekin talliin. Samin kanssa he sitten korjasivat aidat, ennen kuin hevoset pääsivät takaisin ulos. Paitsi Kettu, joka joutui pysymään loppupäivän tallissa.
- Ravna

05/20 “Nää varsat menee sitten myyntiin”, Sam ilmoitti aamiaispöydässä. Mun leipä pysähtyi puolimatkassa mun suuhun, ja leuka jäi roikkumaan auki. “Sanni, ei meillä oo tilaa!” kanukki parahti epätoivoisena katsellessaan dramaattista reaktiotani. “Mä rakensin jo yhden pihaton, eikä sinne mahdu enempää varsoja. Siellä rupee olemaan aika täyttä. Tallikin on käytännössä täynnä.” Hitto vie, se oli kyllä oikeassa. Ei lisävarsoille ollut oikein tilaa. Varsat oli sitten ehkä pakko laittaa uusiin koteihin maailmalle. Onneksi niitä ei toukokuussa ollut tulossa kuin kolme ja yksi varsa oli jo aiemmin varattu oululaiselle ostajalle; Myöhemmän kesän varsat Sam ehkä suostuisi jättämään kotiin. Jossei muuta, niin ostetaan tuo Luusujen tontti tuosta naapurista. Onhan se ollut myynnissä jo melkein puoli vuotta, ja se oli meidän rajanaapuri; Välissä olevan metsän voisi kaataa, jotta saataisiin yhtenäisempi piha koko viritelmälle. Sitten talliin mahtuisi ainakin tuplasti enemmän hevosia! Mä en tosin sanonut Samille tästä vielä mitään, sehän pakkaisi laukun ja lähettäisi mut hullujenhuoneelle. Miikakin kääntyisi haudassaan, jos tietäisi mun suunnitelmista. Mutta ei se mitään, mä keittelisin soppiani ihan hiljaisuudessa, ja tarjoilisin ne sitten valmiina.

Rauhaisa vappuaamupäivä keskeytyi, kun pihaan huristeli mopoja peräti kaksin kappalein. Hevoset eivät varsinaisesti pitäneet kovaäänisistä ajoneuvoista, ja mä itse pidin niistä vielä vähemmän; Erityisesti, kun mä en tiennyt kuka oli tulossa ja minkä takia. Kukaan tallilainen ei ajanut moisenlaista romua, kaikilla oli ikää ajaa oikeaa autoa. Sam kuitenkin nousi ylös ja veti flanellipaidan päälleen. Sillä miehellä oli ihan oikea obsessio flanelliin. “Mihin sä oot menossa?” mä tiedustelin hämilläni. “Noi on mun oppilaita”, Sam vastasi ja suuntasi jo avaamaan näille ovea. Ilmeisesti poikakolmikko oli tulossa sisällekin, joten mulle tuli kiire luikahtaa makkariin vetämään housutkin jalkaan Samin paidan kaveriksi (omien paitojen käyttäminen on ihan yliarvostettua). Mä sitaisin hiukset nopeasti jonkinlaiselle puolinutturalle ja napitin vielä yhden napin flanellipaidasta ennen avokeittiöön palaamista. Pojat olivat asettuneet olohuoneeseen Samin kanssa, ja ilmeisesti se oli tarjonnut jonkinlaista pyhäpäivätukiopetusta. Mä en voinut paljoa muuta, kuin todeta että jaa, ja kipittää talliin.

Takaisin mä uskalsin vasta iltapäivällä Ketun ja Murmelin ratsastamisen jälkeen, mutta niin ne teinit vaan istuskeli edelleen mun olohuoneessa. Sam oli näköjään tehneet niille välipalaakin. Ilmeisesti Sam sai kuitenkin poikapoppoon oikeasti keskittymään ja ymmärtämään englantiaan sekä vähän fysiikkaakin, johon pojat olivat pyytäneet apua, kun fysiikanopettajaa ei ollut saanut kiinni. Seuraavan kerran Sam saisi kyllä varoittaa hyvissä ajoin, mutta en mä voinut olla heltymättä, kun Sam selitti pääosin englannilla ja hieman hoipertavalla suomellakin fysiikkaa pojille. Se oli ollut hyvä ihan kaikissa aineissaan yläasteella, mutta lukenut vähän fysiikkaa vielä yliopistossakin, ja jos se olisi niin kirjanörtti, se olisi ihan hyvin voinut lukea itsensä vaikka fyysikoksi. Oli se aika viehättävä ollessaan niin fiksu... Mun ajatukset keskeytyi - taas -, kun Sam kääntyi mun puoleeni ja kaipasi vähän kääntöapua, kun kanukin ja suomalaisten peräkyläpoikien välille iskostui pieni kielimuuri. Ai hitto, oli se vaan herttanen lasten kanssa.
- Sanni

04/20 En mä nuorena uskonut ällöromanttisiin kliseisiin enkä todellakaan kaivannut niitä mun elämääni, mutta Sam on oikeasti kävelevä kliseepakkaus. Me oltiin jouduttu työntämään Miikan vanha avolava-Ford hevosten tarhojen ääreen, kun mä olin päättänyt, että mehän tehdään autotallina toimineesta pikkuladosta jotain hyödyllistä. Mä kaavailin mielessäni, että sinne voisi mahtua muutama uusi karsina, kun talli nyt rupesi olemaan aika täynnä. Sam lupasi auttaa ladon tyhjentämisessä ja tavaroiden raahaamisessa, kunhan se ei joutuisi hoitamaan hommaa yksin, ja mä lupasin tehdä oman osuuteni; Musta mun osuus oli ihan oikeutetusti suurimmaksi osaksi vain Samin perseen kyyläilyä, kun se kumartui nostamaan tavaroita. Kesähelteellä se olisi riisunut flanellinsakin ja paljastanut, että se oli oikeasti ihan pirun kovassa lihaskunnossa, mutta nyt flanellikin oli mun mielestä liian vähän vaatetta, kun lämpötila oli edelleen lähes nollassa. Mä olin itse ainakin pakkautunut Samin takkiin, joka yletti mua lähes polviin ja piti mut melkein yhtä lämpimänä, kuin Samin halaus olisi pitänyt.

“Sulla on jotain suupielessä”, Sam totesi mulle vakavalla naamalla, mutta pian se jo virnisti leikkisästi ja mä tajusin sen ehdotelleen, että mä kuolasin. Silmiäni pyöräyttäen mä näytin sille rakastavaisesti keskisormea, mutta kanukki vaan nauroi. “Aiotko sä auttaa vai aiotko sä kyylätä?” mies uteli, joten mä tartuin pirun painavaan laatikkoon ja tärräävin polvin kannoin sen pois tieltä. Kyllä mäkin pystyin tekemään miehisiä töitä, ei se ollut niin tarpeellinen kuin kuvitteli olevansa! Sam vaan pudisteli päätään ja jatkoi tavaroiden siirtelemistä, keräten kaiken tarpeettoman yhteen pinoon ulos, mistä ne sitten kärrättäisiin romuttamoon tai kaatopaikalle tavarasta riippuen.

Hommaa oli sen verran, että siinä meni hyvä osa päivästä. Onneksi huhtikuussa rupesi jo olemaan pidemmät päivät, joten seitsemän maissa työn valmistuessa oli vielä suhteellisen valoisaa, vaikka tummat pilvet vähän hämärsivätkin. Samin hiukset oli ihan sotkussa, kun se oli haronut niitä pois tieltä vähän väliä tavaroita kanniskellessaan. Se oli edelleen pelkässä flanellipaidassa, siinä missä mä en ollut suostunut luopumaan sen takista. Fiksuna poikana se oli ostanut itselleen reilun määrän vaatteita, että meillä molemmilla oli puhtaita vaatteita, koska mä tunnun nykyisin käyttäväni melkeinpä ainoastaan Samin paitoja ja takkeja; Mun omat makaa vaatekaapissa unohdettuina ja mä kaivan ne esille vaan treffi-iltoja varten.

Aurinko oli kuitenkin laskemassa jo, joten me päädyttiin Samin kanssa Fordin konepellille istumaan ja katsomaan ilta-auringossa laiduntavia hevosia. Meitä lähimpänä tarhasi Rubina, joka näytti auringonvalossa melkein neonvalaistun punaoranssilta. Se oli kyllä hullun räikeänvärinen hevonen. Sam piti mua ihan lähellään ja siinä me istuttiin katselemassa hevosia hyvän aikaa. Vasta kun mä rupesin lämmittelemään mun käsiäni hieromalla niitä yhteen, herpaantui Samin huomio maisemasta, kun se sulki mun kylmät käteni valtaviin kouriinsa. Se katseli mua sillä ihan vastustamattomalla tavalla ripsiensä alta ja nojautui lähemmäs. Mä tuhisin vähän, mutta painoin sen huulille pusun. Ehkä mun huulillakin oli vähän kylmä ja ne kaipasi Samia lämmittämään. Ehkä se johtui kliseisestä hevostenkatselusta auringonlaskussa avolavan konepellillä, mutta se pusu karkasi sitten vähän käsistä, ja me päädyttiin maaten sille kylmälle ja ruosteiselle konepellille. Ei se kuhertelua pidemmälle edennyt näin kylmässä säässä, mutta pelkkä kuhertelukin Samin kanssa oli huisin kivaa, eikä sitä keskeyttänyt edes repeävä taivas, joka heitti sangoin kylmää vettä meidän niskaan.
- Sanni

04/20 Mun saimaalainen tuttuni Bella oli matkustanut Miika-kaverinsa kanssa Kalmankaltioon, ja kuulemma Reneä ei voinut jättää kotitalliinsa Virvatuleen yli 900 kilometrin päähän, vaikka siellä olisi ollut tuttu karsina ja tutut työntekijät. Ei vaan kelvannut. Niinpä mä lupasin majottaa Renen muutamaksi päiväksi Sotamaalaukseen, kun tää nyt oli vaan jonkinkymmenen kilometrin päässä Miikan porukoista. Sam ei ollut ihan niin mielissään mun ideasta tarjota tallipaikkaa puolituttujen hevosille. “Mikä hevoshotelli tää muka on? Meillä menee ihan tarpeeksi rahaa omiin hevosiin”, se oli sanonut, mutta ei se oikeasti voinut olla vihainen. Me oltiin pakattu Rene nätisti siistiin karsinaan samankaltaisen suomijuntin Muskan viereen. Se oli ollut vähän levoton iltatallin jälkeen, mutta mä arvelin, että se rauhoittuisi kyllä kun kaveritkin menisivät nukkumaan.

Mä heräsin keskellä yötä yksin meidän tilaustyönä tehdystä parisängystä. Minkä helvetin takia me oltiin laitettu niin paljon rahaa Samin takia ekstrapitkään sänkyyn, jos se ei edes nukkuisi siinä? Huntti toki oli käpertynyt mun vierelle, mutta sekin heräsi ja loikkasi ylös, kun mä nousin ylös, aikeenani raahata Sam vaikka väkisin takaisin sänkyyn nukkumaan. Missä vitussa se oli - katsoin kelloani - kahdelta yöllä? Mä vedin Samin paksun flanellipaidan päälleni ja hipsin hämärässä talossa vain siinä, ylettihän se mua puoleenreiteen asti. Mä tahdoin melkein soittaa poliisille, kun mä en löytänyt miestäni koko pirun talosta. Missä se sitten oli? Mä päätin kuitenkin käydä vielä vetää Samin takin niskaani ja käydä katsomassa tallin, jos se jostain syystä oli päättänyt sinne mennä; Ei mulla ollut hajuakaan, miksi se siellä olisi ollut, mutta ehkä se vain oli jonkinlainen vaisto tai aavistus.

Siellähän se perkele sitten oli. Mä kävelin puhelimen taskulampun voimin Huntti perässäni talliin, ja löysin sen miehenketaleen karsinasta. Sam nukkui istualteen seinään nojaten, Renen pää sylissään ja orin toinen etunen jalkojensa ylitse, eikä Rene näyttänyt olevan yhtään sen enempää tajuissaan. Mä jouduin peittämään suuni, etten mä olisi nauranut ääneen. Niin herkkä se mun hirvi vaan oli. Mä otin muutaman kuvan kaksikosta, lähetin Bellalle ja julkaisin someeni, ennen kuin mä lähdin Huntin kanssa takaisin nukkumaan. Niin makaa kuin petaa, Sam!
- Sanni

04/20 “Terve? Voinko mä auttaa jotenkin?” mä tiedustelin epäileväisenä punapäältä, joka oli juuri kävellyt mun talliini kuin omistaisi paikan, käytyään tietysti ensin mun talollani soittamassa ovikelloa. Sam oli töissä, joten kukaan ei ollut vastaamassa ovella. Mä en ollut muijaa koskaan ennen nähnytkään, mutta siinä se nyt oli, kuin omistaisi maan jolla käveli. “Aino. Suonsilta. Mahtaako täällä olla töitä hevosenhoitajalle?” Johan oli aikoihin eletty! Mä en ollut varma, kuka tää Aino kuvitteli olevansa, kun se noin vain käveli mun talliini ja pyysi töitä. Kulma koholla ja huuli vähän pyöreänä mä passitin sen matkoihinsa, ja silti se kehtasi jättää mulle puhelinnumeronsa, jonka mä heittäisin roskiin samantien, kun mä vaan toipuisin järkytyksestäni. Mä en tainnut toipua, koska mä en koskaan heittänyt sitä numeroa pois.

Sam ähkäisi ja kurtisti kulmiaan tuskastuneena kävellessään keittiöön ja nähdessään mut pöydän ääressä tuijottaen Ainon jättämää puhelinnumeroa. “Etkai sä oikeasti aio palkata sitä?” Sam vaikeroi ja huokaisten istuutui mua vastapäätä pöytään. “Sanni, ihan oikeasti. Ei teille tuu ku reviiririitaa ja kissatappelua, jos tänne tulee toinen kukko tunkiolle.” “Etkö sä oo se kukko tunkiolla?” mä yritin heittää leikiksi, mutta Samilla oli kyllä ihan hyvä pointti. “Sä et tiedä siitä mitään. Mitä se osaa hevosten kanssa, onko se hyvä työntekijä, voiko siihen edes luottaa.” Ihme kyllä, tällä kertaa Sam ei saanut mun päätäni käännettyä järkipuheellaan. Yleensä se sai mut jopa luopumaan ostosuunnitelmista tai uusista varsoista, kun se oikein järkeili, mutta ei selkeästi tällä kertaa. Se vaikeroi lisää ja hieroi ohimotaan sekä otsaansa, kun mä lopulta soitin Ainolle.
- Sanni

04/20 Hei Ravna, mä löysin ihan superhyvän kuvan! Alla oleva kuva on otettu joskus vuonna nakki ja muusi, kun mä ja Ravna (oikealla) oltiin teinejä. Viidentoista molemmin puolin, ehkä? Miikalla oli ihan ikäloppu avolava-Ford, jonka se vakuutteli laittavansa kuntoon joku päivä. Se oli puolivalmis vielä sittenkin, kun Miika sairastui ja kuoli. Ehkä me korjataan se joku päivä.
- Sanni

Ehei, ei käy! Pistä tää pois, apua.
- Ravna

04/20 Mä puhun siitä erittäin harvoin, ja yritän jättää se parhaani mukaan menneisyyteen, mutta mä olin joskus aika synkässä paikassa, noin psyykkisesti. Mulla oli paranemisprosessi vielä kesken, kun mä tapasin Samin, ja alussa mä pidin mun huonot päiväni parhaani mukaan piilossa siltä; Mä ajattelin, että ei se halua rikkinäistä kumppania, ei se halua leikkiä psykiatria ja kärsiä päiviä, kun mä en jaksanut. Kun mä sitten rupesin myöntämään Samille, ettei mulla ollut ollenkaan hyvä päivä, se yllätti mut näyttämällä niin paljon enemmän rakkautta, ymmärrystä ja kärsivällisyyttä, kuin mä olin koskaan ajatellut ansaitsevani. Nykyään mulle olikin paljon helpompi mennä Samin luokse ja sanoa, että nyt pitää halia hetki, tai nyt pitää saada hengittää ihan rauhassa.

Aamu oli valjennut ja mun herätyskelloni oli huutanut, että nyt pitää lähteä talliin ja hoitaa heppoja. Aamutalli sujui yleensä kaksistaan mun ja Ravnan voimin, muut tallityöntekijät tulivat vasta lähempänä päiväsaikaa töihin. Yksin Ravna ei pärjännyt, mutta mä tunsin heti herätessäni, että tänään ei kykene. Tänään ei tuntunut olevan voimia edes nostaa kättä herätyskellon sammuttamiseksi; Pitkittynyt kellon ulvonta olikin se, mihin Sam heräsi. Yleensä se nukkui mun herätykseni läpi, se oli tottunut siihen että herätys soi viitisen minuuttia, maksimissaan kymmenen, ja nukkui sen läpi kaikessa rauhassa. Tänään mun kelloni kuitenkin soi viis minuuttia, sitten kymmenen, sitten viisitoista... Kahdenkymmenen minuutin kohdalla Sam rupesi havahtumaan. Lämmin, yhä unisilmäinen kanukki painautui mun selkääni vasten ja suukotti mun lapaluuta, ennen kuin se kysyi, enkö mä jaksanut tänään nousta ylös. “Ihan kohta”, mä mumisin. Mä tein joka kerta saman; Väitin itelleni, että mä nousen ihan kohta ylös, vaikka se oli ihan toivotonta. Mä saisin itseni ylös sitten, kun mulla oli enemmän jaksamista, enkä sekuntiakaan ennen. En vaikka kaikella mahdillani pakottaisin. Niin se kanukki vaan hymähti, suukotti mun niskaani ja nousi sitten ylös. Viidessä minuutissa se oli jo ulkona ovesta flanelliin ja farkkuihin pukeutuneena. Se ei marissut eikä motkottanut eikä mököttänyt, se vaan nousi ylös ja lähti hoitamaan mun aamutallini Ravnan kanssa sillä välin, kun mä jäin sänkyyn vollottamaan sitä, kuinka Sam oli parempi kuin mitä mä koskaan ansaitsin.

Makkari oli edelleen hämärä, koska Sam oli vetänyt pimennysverhot ikkunan eteen; Mun piti saada ladata akkuja hämärässä, ja se tiesi sen kyllä. Mitä se mies ei tiennyt. Mä oletin kuitenkin, ettei se aio sekaantua mun synkistelyyn enempää kuin on pakko; Taas se hirvi vaan yllätti, kun etuovi kävi, raskaat askeleet lähestyi, ja parisänky painui melkein kaksimetrisen kanukin alla; Ja sitten se käpertyi mun selkäni taakse, kuin koira. Mä meinasin pillahtaa uuteen itkuun, vaikka mun tyyny oli edelleen läpimärkä edellisestä parkumisesta. Sam vain piteli mua niin kauan, kuin mun tarvi, eikä se vieläkään marissut, motkottanut taikka mököttänyt. Se vaan oli siinä ja rakasti.
- Sanni

04/20 Leskeksi se nyt sitten kovasti uhoaa jättävänsä. Sam ei ole ikinä kipeänä, mutta nyt se on jostain repäissyt itselleen kevätflunssan. Sitä se on, ihan tavallista flunssaa räkänenineen ja väsymyksineen, eikä maailmalla jylläävää koronaa. Mutta ei. Se on nyt päättänyt, että sillä on korona ja siihen se, urheilullinen perusterve melkein kolmekymppinen mies, nyt kuolee. Päivät mulla menee tallissa hoitamassa hevosia Ravnan ja muutaman työntekijän kanssa, ja illat mä lohdutan aikuista miestä, jolla on tylsää, mutta se on liian poikki tehdäkseen yhtään mitään, ja joka vannoo kuolevansa tähän nyt. Niin, ja siivoon räkäpapereita roskikseen, kun ei se osaa tähdätä papereitaan vieressä olevaan roskapussiin. “Nyt chillaat”, huokaisin Samille. “Sä oot ihan kakara, tää on ihan tavallinen flunssa eikä siihen kuole.” “Sä oot jo suremisen ensimmäisessä vaiheessa”, Sam raakkui varismaisesti. Sillä oli ihan taatusti kurkku yhtä täynnä limaa kuin nenänsäkin. “Eikä ku mun aivot ei vaan oo täynnä räkää.”

Kyllähän se sitten vajaassa viikossa parani kuolemantaudistaan, kun sille lopulta nousi pöpöt tappava kuume, jossa se virui “melkein henkihieverissä” yön ja puolikkaan päivän. Vaikka Sam pääasiassa käyttäytyi kuin aikuinen mies - koska mä en kestä sellasia miehiä, jotka ettii äitiä kumppanin sijaan -, niin kipeenä se osaa kyllä olla aivan vauva. Ei mua haittaa välillä lelliä sitä, mutta en mä voi olla kuin todella iloinen, että se on taas terve ja sen aivot on päällä.
- Sanni

03/20 Kaksi viikkoa ikiomaa aikaa tuntui vapauttavalta ja rentouttavalta ajatukselta; Vaikka mä olin kuinka parisuhteessa, rakastin omaa aikaa ja sitä oli pakko toisinaan saada, joten kun Sam oli ilmoittanut, että lähtisi muutamaksi viikoksi takaisin Kanadaan näkemään perhettään, riemuitsin sisäisesti. Kaksi viikkoa menisi hujauksessa ja mä nauttisin jokaisesta sekunnista. Luukuttaisin bändejä, joista Sam ei pitänyt, ostaisin ainakin kymmenen uutta hevosta, lähtisin viikonloppuna rellestämään Ravnan kanssa Kalmankaltion keskustaan... Sam lähti maanantaina, ja jo torstaina mä olin käpertynyt sohvan nurkkaan, katsoin nyyhkyleffoja ja söin kyynelillä maustettua suklaajäätelöä purkista. Jotain tekemistä oli ehkä sillä ajalla kuustakin, mutta Samia oli aivan raastava ikävä. Kello oli lähempänä yhtä yöllä, kun mä soitin itku kurkussa Samille videopuhelun. Mies vastasi hieman viiveellä ja huolestui totta kai saman tien, kun näki mun itkuiset kasvoni. “Mulla on ikävä sua!” ulisin hämmentyneelle kanukille englanniksi; Ja se kehtasi nauraa mulle! “Muru, me ei olla vielä edes puolessa välissä kahta viikkoa”, kanukki hyrisi huvittuneena. Mä purin vapisevaa huultani ja melkein tunsin käteni alla Samin hyrinän syvällä miehen rintakehässä. “Mä oon kattonu Notebookin, Dear Johnin ja Ghostin ainakin sata kertaa jo!” “Sanni, sä vihaat romanttisia draamoja”, Sam huomautti vino virne suupielessään. “Nimenomaa!”

Loppupelissä mä olin niin sydänsärkynyt, kun Samin matka Kanadassa vain kesti ja kesti; Puolessa välissä toista viikkoa se hurja k-sana, joka tulee esiin useimmissa parisuhteissa muutaman vuoden seurustelun päästä, oli käynyt mun mielessäni jo moneen kertaan. Hitto vie, että karkausvuoden piti olla juurikin tänä vuonna. Mun mahdollisuus kosia tulee vasta 2024 seuraavan kerran; Jos siis moiseen uskoo. Mä en, mutta oon ihan salaa ihan pikkiriikkisen romantiikannälkäinen, ja mä haluan nähdä mitä Sam keksii. Se osaa toisinaan olla niin ällöromanttinen että mua ihan hirvittää. Ilo olikin suurensuuri, kun mä pääsin vihdoin lähtemään hakemaan Samia Enontekiön lentokentältä. Mä etsin autolleni parkkipaikan ja kävelin sisään lentokentälle, etsiytyen tulevien lentojen portille. Jos mä joskus oonkin moittinut kaikkia kliseitä rakkauselokuvissa, niin silti mä juoksin Samia kohden ja hyppäsin sen syliin, kun se lopulta ilmestyi. Onneksi sillä miehellä on hitonmoiset refleksit; Se otti mut kiinni, kuin olisi tiennyt, että mä tekisin niin. Ehkä se tiesikin, se tuntee mut välillä paremmin kuin mä itse. Parka sai märän pusun keskelle otsaa, ennen kuin mä suostuin edes harkitsemaan laskeutumista takaisin alle 170 senttimetrin korkeuteen kahdesta metristä, jossa mä nyt keikuin. “Oliko ikävä?” Sam kysyi pokkana. “Ei.”
- Sanni