Sotamaalauksen tallipäiväkirja

08/20 Mä olin pärjännyt koko viikon ilman Samia, ja mielestäni suoriutunut ihan hyvin, mutta kukaan muu tallissa ei vaikuttanut olevan samaa mieltä. Ravna oli yrittänyt pitää mulle seuraa alkuviikon, mutta sai kaiketi valituksestani tarpeekseen keskiviikkoon mennessä, Ainoa ei voinut vähempää kiinnostaa mun mielentilani, ja Lumin loputonta positiivisuutta mä en vain jaksanut tällä hetkellä. Jotenkin mä päädyin vähän aikaa sitten aloittaneen tallimestarin seuraan. Jonille oli vapautunut työpaikka Sotiksesta vähän ikään kuin vahingossa, enkä mä muistanut tehneeni suoraan tietoista, harkittua päätöstä sellaisesta. Sana vaan oli levinnyt, että reppana yksinhuoltajaisä kaipasi työpaikkaa, ja ilmeisesti Sotiksesta oli tulossa maahanmuuttajien turvasatama; Jon oli sopinut porukkaan kuin nenä päähän, koska se oli viihtynyt hyvin Samin kanssa, kun ne kumpikin puhuivat äidinkielenään englantia ja suomi oli vielä vähän hakusessa - Jonilla tosin enemmän kuin Samilla. Ja nyt, kun Sam oli poissa, mä olin eksynyt pitämään Jonille seuraa. Se oli aika ujo eikä hakenutkaan muista kuin Samista itsealoitteisesti seuraa. Naiset olivat kyllä jutelleet sille ja pörränneet sen ympärillä jonkun verran - etenkin Ravna ja Aino -, ja Ravna oli kuvaillut Jonia tosi hauskaksi ja lämpimäksi persoonaksi. Ehkä mä alitajuisesti hain jonkinlaista korviketta Samille. Toista miestä, jonka suomea joutui tulkitsemaan ja jonka kanssa tuli puhuttua suomea ja englantia sekaisin toisen osaamisen mukaan. Ei se mikään Sam ollut, mutta viikon jälkeen se oli tarpeeksi lähellä.

Jonin kanssa oli vähän haastavaa puhua aluksi, koska se olikin oikeasti tosi ujo. Totta kai se jutteli takaisin ja yritti vaikuttaa luontevalta, mutta sille ei varmaan ollut kovin tuttua kauraa olla niin läheinen pomonsa kanssa. Sotis olikin sillä tavalla vähän kummallinen, että vaikka mä olinkin pomo, Ravna oli enemmän sellaisessa korkeammassa roolissa alaisilleen, kuin mitä mä olin. Oikeasti mä hengasin aika paljonkin mun työntekijöiden kanssa, ja Joninkin olisi nyt vaan pakko tottua siihen. Se oli aika epämukavissaan, mutta mä tuskin huomasin sitä, kun mä istuin sen seurana ja valitin, kuinka ikävä mulla oli Samia. Raukka yritti vaan korjata tallin sisäseinää, joka oli ottanut jostain iskun kuluneen viikon aikana.

Kyllä se lopulta sitten rupesi vähän avautumaan. Ei se uskaltanut vielä jutella rentoja, ja nauroi munkin vitseille vähän varautuneesti ja väkinäisesti, mutta se kertoi pikkuruisesta Arlo-pojastaankin, ja mä ehdotin, että se voisi ottaa Arlon mukaansa, kun se kasvaisi vähän isommaksi. Jos Arloa siis kiinnostaisi tulla mukaan. Oma lapsi mukana työpaikallakin vaikutti Jonista oudolta ajatukselta, mutta se vaan hymyili ja nyökkäsi, kiitellen mua. Jon kuvitteli kai pääsevänsä vihdoin eroon musta ja lähtemään kotiin, kun se nousi ylös kyykättyään seinän parissa monta tuntia ja kysyi, oliko sille vielä jotain työtä tälle päivää. Sen sijaan mä mietin hetken ja ilmoitin sitten, että itse asiassa Kettu oli taas pelleillyn parit salvat irti, ja Jon voisi hoitaa sen nyt kun se kerran oli paikalla ja sai palkkaa korjaustöistä; Kyllähän mä olisin vaikka itsekin voinut korjata sen, ei siihen tarvittu kuin porakone ja pari ruuvia. Jon ei kuitenkaan kehdannut kietäytyä, vaan se veti taas tiukkahuulisen hymyn kasvoilleen ja nyökkäsi. Mä johdatin sen Ketun karsinalle ja jäin sitten nojaamaan seinään, puhuen varmaankin sen korvat irti. Mä en vaan yksinäisyydessäni huomannut, kuinka epämukava sen olo oli mun seurassani; Mulla oli vaan hirveä ikävä Samia.
- Sanni

08/20 Mua jännitti ihan hirveesti. Kisa-aamu, ja vielä estekisat. En tiedä miten mä olin suostunut ilmoittautumaan Vienalla 110cm luokkaan, sehän oli vasta 2-vuotias. Mutta ei se kuulemma haitannut, hyvää treeniä vaan kummallekin. En ollut edes koskaan aiemmin hypännyt niin korkeita esteitä, saati sitten ratana. Koko Sotiksen väki oli kannustamassa mua. Mä olin pukeutunut tallin tiimitakkiin, jonka selässä komeili iso kuva Samista. Vienalla ei ollut edes satula ollut koskaan aiemmin selässä, mutta se suhtautu asiaan tosi hyvin. Kisoissa oli tosi paljon väkeä, kaikki olivat halunneet ottaa osaa vuotuisiin Sam-estemittelöihin.

Verryttelyalueella oli ainakin kymmenen ratsukkoa hyppäämässä samaan aikaan. Tiirailin rataa ja ihmettelin, miksei siihen saanut tutustua etukäteen. Miten mä osaisin hypätä oikeessa järjestyksessä, kun en tiennyt rataa? Esteet näyttivät toinen toistaan pelottavammilta ja kisojen teema oli otettu erikoisesteissä huomioon. Muuriin oli laitettu koristeeksi kuvia Samista, vesiesteen vesimatossa uiskenteli kumiankkoja, joilla oli Samin päät omiensa tilalla. Nyt on kyllä panostettu. Kun mun vuoroni tuli, tajusin, etten ihmettelyltäni ollut edes verrytellyt ratsuani. Hyvin se menee, ajattelin.

Kun menimme radalle ja pyysin ratsuani laukkaan, huomasin yhtäkkiä Vienan muuttuneen hirveksi. No tämä tästä vielä puuttuikin! Joo, hirvi oli Sannin lempinimi Samille, mutta kuka hitto nyt haluaa hirvillä ratsastaa! Kompuroimme esteiden yli Samin tuomaroidessa silmä kovana jokaisen esteen vieressä, tutkien tarkkaan apujani ja hirveni askeleita. Eihän hirvi edes hyppinyt, rymisteli vain kaikkien esteiden läpi. Jostain kumman syystä kuitenkin sijoituimme ensimmäiseksi ja palkintojenjaossa Sam tuli ojentamaan meille Sam-pokaalin voiton merkiksi.

“Ja sitten mä heräsin”, sanoin Sannille, joka oli naama punaisena pidättänyt nauruaan koko tarinani ajan. “Mitä hittoo nainen, susta on tullut ihan yhtä pimee kun meistä muistakin, sä oot sekasin kun seinäkello! Nyt oot virallisesti osa meidän porukkaa!” tallinpitäjä nauraa räkätti ja piteli jo mahaansa. “Sä tapat mut nauruun, auttakaa!” Takaani kuului yskäisy ja naurahdus. “Ei voi olla totta!” ajattelin. Käännyin ympäri ja näin Samin virnuilemassa satulahuoneen ovella. Tietysti hän oli kuullut koko tarinani viimeöisestä unesta, jossa mies oli pääosassa. Lehahdin tulipunaiseksi ja Sanni nauroi nyt entistä kovempaan ääneen. En osannut enää sanoa sanaakaan, vaan häpeissäni lähdin tallista hakemaan Vienaa pihatosta. “Nyt se luulee että mä oon ihastunut siihen, tai jotain! En voi enää näyttää naamaani täällä!” mietin mielessäni samalla kiihdyttäen vauhtiani sitä mukaa, mitä tallista kuuluva nauru koveni.
- Heta

08/20 “Siis sä ajattelit mitä?” mä kysyin Samilta epäuskoisena, kun se aamiaispöydässä muhun katsomatta ilmoitti, että sillä oli töitä koko elokuun ja se palaisi kotiin opettajantöihinsä loppukuusta. Mä katselin sitä mahdollisimman murhaavasti, kun se sitten nosti viattoman katseensa. “Niin, kun Enna tarjosi mulle rakennustöitä”, Sam mumisi ja yritti olla näyttämättä huvittuneisuuttaan; Se tiesi paremmin, kuin nauraa mulle, kun mä vielä olin vasta päättämässä, suuttuisinko mä sille. “Niinku Hiivurin Enna?” Sam nyökkäsi. Mä nipistin huulet yhteen ja lähdin talliin miettimään, kelle mun nyt pitäisi kiukutella asiasta.

Enna ei selkeästi ollut odottanut mun puhelua. Mä olin siivonnut parit karsinat ja sitten päättänyt soittaa Ennalle, että vittuako se yritti mun mieheni ryövätä. Mun puhelin lepäsi Ketun karsinan ruokakipon päällä ja mä viskoin paskaa kottikärryihin, kun kaiuttimella olevasta älypuhelimesta kuului Ennan joka kerralta vaan tutumpi ääni; Meidän tiet oli kohdannut suokkikasvatuksen yhteydessä, ja kun me niin samoilla aaltopituuksilla oltiin, niin Sotis ja Hiivuri oli nykyään yhteistyössä. “Sam kerto, että se olis sinne tulossa töihin huomenna”, mä aloitin, ja yritin olla kuulostamatta liian pahaenteiseltä. “O-ou... Mä sanoin sille, että puhuu sun kanssas ennen kuin se suostuu mihinkään!” Enna puolustautui leikkisästi. “Se on mies, Enna, ei se osaa kuunnella hyviä neuvoja”, mä murisin, mutta Ennalle jutteleminen paransi väkisinkin mieltäni heti. “No joo, kai se olis pitänyt arvata. Mä kuulin, että te olitte kuitenkin briteissä, miten siellä meni!” nainen yritti vaihtaa aihetta, ja varmaan ihan hyvästä syystä. Mä saattaisin suuttua uudelleen, jos vatvoisin Samin päätöstä lähteä melkein neljäksi viikoksi Kaakkois-Suomeen. Englanninmatkan mainitseminen sai mut hymyilemään ja puremaan huultani. “No tota... Sam anto mulle tämmösen sormuksen...” “Eikä, Sanni! Oikeesti? Vihdoin!”

Jotenkin Ennan kanssa tuli aina puhuttua liian kauan, siitäkin huolimatta, että molemmilla oli suurtalli hevosia hoidettavana. Mä kuulin, että Enna kävi ratsastamassakin puhelun aikana, ja mä taas sain siivottua kymmenkunta karsinaa. Kun juorut oli lopulta vaihdettu, mä olin suhteellisen hyvällä tuulella enkä jaksanut kauheasti edes kiukutella siitä, että mä joutuisin olemaan ilman mun hirveäni lähes koko kuukauden - Enna oli luvannut pitää siitä sopivan hyvää huolta sillä välin, kun se olisi Hiivurissa. Mä huomautin, että se tarvitsi paljon tilaa ja paljon ruokaa, koska se oli niin hiton mittava kaveri, mutta Enna oli vaan nauranut ja luvannut, että varaisi Samille vaikka oman karsinan, jotta sillä olisi tilaa. Ei sillä, jos hiivurilaiset olivat samanlaisia kuin Rene, niin Sam nukkuisi varmaan niiden kainalossa.
- Sanni

07/20 Me oltiin palattu Samin kanssa kosiomatkalta vasta kolmen jälkeen yöllä, ja yritetty laittaa hevoset takaisin mahdollisimman hissunkissun, ennen kuin me sulkeuduttiin vierashuoneeseen hirven kanssa, jota nyt saisi ilmeisesti kutsua kihlatuksi. Aamupalalle mentäessä mä hymyilin edelleen kuin naantalin aurinko, ja oli Samillakin naama melko näkkärillä, jos ei kihlauksesta niin sitä seuranneesta yöstä... Alakerran keittiössä aamuteetään juovilla Sonjalla ja Oliverilla olikin varsin tietäväinen katse, kun pari toivotteli meille huvittuneita huomeniaan. Mä punastelin ja kikatin kuin teini, ja kiehnäsin vähän Samissa, joka vain huvittuneena piteli mua. Sonjalla oli sellainen katse, jonka mä olisin voinut kuvitella äidin naamalla. Ei vittu! Äiti! Mä läiskäisin käteni Samin vahvalle rintakehälle ja katsoin sitä huvittuneena. “Mikset sä sanonut, että soita äidilles!” toruin miestä, joka vain virnisti vinosti ja totesi, ettei ollut ehtinyt kaiken muun ohella. Silmiäni pyöräyttäen lähdin hakemaan puhelintani vierashuoneesta sillä välin, kun Sam asettui aamuteelle Oliverin viereen tilavassa ruokapöydässä.

Äiti oli totta kai aivan innoissaan. Mä tapasin sitä nykyään melko harvoin, mutta se matkusti yleensä Sotamaalaukseen viettämään joulua meidän kanssa, joten kyllä se Samin tunsi ja piti kanukista. Eniten se oli mielissään, että mä olin ylipäätään löytänyt miehen. Mä juttelin äidin kanssa hyvän aikaa, näytin sormusta ja kerroin, millaisessa paikassa Sam oli kosinut ja kuinka romanttista koko homma oli ollut. Videopuhelun jälkeen mä palasin keittiöön aamupalalle, ja juorusin tietysti kuin parempikin akka kaikki yksityiskohdat Sonjalle; Eihän Sam varmasti ollut jakanut mitään ylimääräistä tietoa, vaikka oli juonitellut Cloudfieldin omistajaparin kanssa koko sirkusohjelmansa. Jos mä en olisi ollut niin innoissani ylistämässä Samia maasta taivaisiin, mä olisin varmasti nähnyt, kuinka rakastuneena se katseli mua pöydän toiselta puolelta, ihan hiljaa ja käteensä nojaillen.

Päivällä oli luvassa friisiläisten ratsutusta ja sitten yhteinen ratsastuslenkki pelloille - ilmeisesti Sonja ja Oliver eivät ihan heti halunneet meidän uudelle kuhertelumestalle ratsastelemaan. Oliver oli kuulemma rakastunut päätäpahkaa friisiläisiin, joten tietysti sellaisia oli ostettu ja liisattu tallille, ja nyt Cloudfieldissa seisoskeli omiakin friisiläiskasvatteja. Oliverin alle valikoitui mainittu oma kasvatti Fania, kun taas Sam pääsi kiipeämään Chardén satulaan. Sonja oli ollut ihan oikeassa - ne kaksi näyttivät hyvältä uljaiden friisiläisten selässä. Toki Sam oli vähän turhan pitkä reilu 160-senttisen Saran selkään, mutta mä olin jo tottunut katselemaan sitä liian pienien hevosten selässä, joten nykyään mä en edes nähnyt, kuinka paljon liian pieniä hevoset Samille oli. Mä olisin melkein voinut tyrkätä sen piekkarinkin selkään. Oliver protestoi jotain siitä, että se raatoi niska limassa hevosten kanssa, kun mä ja Sonja vaan istuttiin puutarhapenkillä kentän laidalla, siemailtiin kylmiä cocktaileja ja katseltiin hikisiä miehiä komeiden hevosten selissä. Ja ikuistettiin koko homma tietysti someen.

Iltapäivän ratsastusretkelle valikoitui mukaan Lucas, Boston, Ruuti ja Lenni - viimeisin tietysti mun ratsunani, koska mä en malttanut odottaa että mä näkisin mitä kaikkea Riian varsa oli Cloudfieldissä oppinut. Se oli vasta ratsukoulutustaan aloittanut, kun se oli pakattu lentokoneeseen nokka kohti Englantia. Sam heitti jotain kommenttia siitä, kuinka pienillä oli pienet ratsut, mutta Sonja vaan näytti miehelle rakastavasti keskisormea. That’s my girl. Me satuloitiin konkkaronkka ja lähdettiin yhdessä kohti pelloille vieviä maastoja. Sonja heitti leikkisästi ilmoille, että Samia varten pitäisi varmasti ostaa isompi hevonen, ja Oliver tietysti rääkäisi, että ei missään nimessä hommattaisi mitään turhia hevosia! “Etkö sä rakasta mua tarpeeksi ostaaksesi mulle sopivankokosta hevosta?” Sam kysyi hirveän surullisena. “Sannikaa ei suostu hommaamaan isoa hevosta!”

Ratsastusretki oli aivan loistava; Taivaalla seilaili muutama hattarapilvi, mutta muutoin aurinko paistoi ja kevyt tuulenvire piti lämpötilan juuri sopivana. Oliver oli tähän asti pidätellyt Lucasta, jotta jopa kääpiöjalkainen Lenni pysyisi mukana tahdissa, mutta pellon auetessa Oliver päästi sen puoliksi käsistään, ja antoi orin painella sydämensä kyllyydestä, Sam ja Boston heti perässään. Sonja ja mä tultiin kansallisaarteillamme jälkijunassa, ja pojat olivat ehtineet hidastaa jo käyntiin, ennen kuin me edes saavutettiin pellon toinen pääty. Lenni olisi selkeästi mielellään jatkanut menoa, mutta mä pidättelin sitä - sai se välillä kuitenkin ravata Ruudin kanssa isommat puokkipojat kiinni. Pieni koko oli kuitenkin eduksi, kun me oikaistiin poluttomassa maastossa; Me päästiin Sonjan ja suokkien kanssa ojan ylitse ja osittain pudonneen oksan alitse, kun taas 170-senttisten hevosten selässä istuvat kirahvit joutuivat kiertämään. Naureskellen Sonja tarjosi mulle yläfemmaa, ja mä läiskäisin käteni sen omaan. Pussatkaa suokkipersettä, pojat.
- Sanni

07/20 Sonja oli pitänyt mut ihan naurettavan kiireisenä koko päivän, eikä ottanut kuuleviin korviinsa, kun mä yritin huomauttaa, että se oli itse kutsunut mut ja Samin tänne heppalomalle, eikä tekemään töitä. Jouduin hyppäämään parilla nuoremmalla hevosella ja tekemään tallitöitä (“Voitko Sanni auttaa mua tekemällä tän ja ton?”). Sam ja Oliver oli karanneet omien juttujensa pariin, ennen kuin nekin joutuisivat orjaleirille. Iltaan mennessä Sonja oli vihdoin saanut tarpeekseen, ja päästi mut syömään, suihkuun ja nukkumaan. Mä ehdin nukkua pari tuntia, ennen kuin Sam tuli herättämään mut, ja vaati mua tulemaan mukaansa. Mä käänsin vaan kylkeä ja käskin sitä painumaan vittuun, mutta se vaan nauroi ja nosti mua jo ylös mun valtaamasta vierassängystä. Mutisten mä pukeuduin ja seurasin Samia talliin, kun se nyt oli jostain saanut päähänsä, että keskellä yötä on hyvä lähteä ratsastelemaan. Heinäkuussa oli onneksi jo valoisaa yölläkin, mutta kanukki pitäisi kyllä laittaa ruotuun, ennen kuin se rupeaa harrastamaan yövaelluksia keskellä talven pilkkopimeää.

Ratsuiksi valikoituivat Bonnie ja Molla. Mä en ikimaailmassa olisi uskaltanut noin vain kavuta Nikki Ferrarin kasvattaman kilpahevosen selkään, mutta Samia ei näyttänyt liiemmin kiinnostavan, kun se heilautti jalkansa Bonnien selän ylitse ja asettui sen satulattomaan selkään. Näytti se hirviraukka kyllä ihan hirveän pitkältä 170-senttisen Bonnienkin selässä, vaikka mun mielestä Bonnie oli iso hevonen verrattuna Sotiksen kasvattamaan vajaa 155-senttiseen Mollaan. Sam oli joutunut punttaamaan mut Mollan selkään, kun me päätettiin molemmat ratsastaa meidän yöseikkailu ilman satuloita. Kanukki oli vielä vaatinut ottaa riimut naruineen mukaansa, ihan kuin me keskellä yötä jäätäisiin ihastelemaan maisemia. Mä vain pudistelin päätäni, mutta annoin Samin ottaa riimut mukaansa. Kyllä se huomaisi itsekin, ettei kukaan jaksanut tähän aikaan jäädä ulkoilemaan.

Mä aloin kyseenalaistamaan vasta siinä vaiheessa, kun Sam lähti Pilvipolulle ratsastelemaan, mutta mä seurasin sitä kiltisti, enkä sanonut mitään. Sam jutteli niitä näitä ja kyseli, miten mun päivä oli mennyt. Se kertoi myös Sonjan pakottaneen sen tälle reitille, kun mä olin viimeksi Cloudfieldin kisoissa murtanut nilkkani; Kyseisen murtuman kipsistäkin mä olin päässyt vasta vajaa kaks viikkoa sitten. Me otettiin pieni laukkakisakin pitkällä suoralla, mutta totta kai hieno amerikkalainen Bonnie paineli paljon nopeampaa, kuin pieni suomalaisjuntti mun allani. Mä taputin kuitenkin Mollan kaulaa ja kehuin sitä superhyväksi, vaikka se ei Bonnieta nopeampi ollutkaan. En mä ollut edes odottanut, että se olisi. Laukkapätkän jälkeen mä aloin kuitenkin ehdotella, että me käännyttäisiin takaisin ja mentäisiin nukkumaan, ennen kuin Sonja saisi meidät kiinni yöllisestä hevosvarkaudesta. Enhän mä tiennyt, että Sonja ja Oliver olivat aivan tietosia tästä. “Vähän matkaa vielä, mä haluun näyttää sulle jotain”, Sam vastasi. Mä vaikeroin ja kysyin, eikö se voinut näyttää mulle päivällä, mutta Sam mutristi alahuultaan ja katsoi mua koiranpentukatseellaan, enkä mä voinut sanoa sille ei.

Kaikki palaset rupesi loksahtelemaan kohdalleen, kun me päästiin kukkulan huipulle, ja mä näin kivipaasimuodostelman ympärille kerätyt kynttilät. Se oli sellainen stonehengemäinen muodostelma - Sam oli arvannut oikein, että mä pitäisin siitä -, ja nyt se oli vielä valaistu ainakin miljoonalla kynttilällä, ja sen keskellä oli piknik-viltti ja pullo samppanjaa kahden lasin kanssa. Sydän pakahtuen mä liu’uin alas Mollan selästä ja kävelin vähän lähemmäs. Tämän takia Sam oli vaatimalla vaatinut, että mä nousen ylös ja että me otetaan riimun mukaan. Samkin hymyili ja vei hevoset laiduntamaan aavistuksen kauemmas kynttilöistä, mutta ihan näköetäisyydelle, ja sitten se otti mua kädestä ja kumartui pussaamaan mun poskeani. “Kato”, Sam hymyili ja osoitti järvellä uivaa joutsenparia. Sillä välin, kuin mä katsoin joutsenia, Sam kaivoi jotain rintataskustaan ja hävisi mun viereltäni. Mä hymyilin joutsenille ja käännyin katsomaan, minne Sam hävisi. Ei se hävinnytkään minnekään; Se vain oli polvistunut yhden polven varaan, ja maailman kaunein hymy huulillaan se tarjosi mulle timanttisormusta samettirasiassa.

Koko maailma pysähtyi. Mun sydän hakkasi miljoonaa, mun silmät tulvi kyyneliä ja mä olin suoraan sanottuna järkyttynyt, mutta hyvällä tavalla. “Sanni, menetkö sä naimisiin mun kanssani?” Sam. Voi luoja, Sam. Mun käsi lennähti suulle tukahduttamaan jonkinlaisen parahduksen ja kiljaisun välimuodon, enkä mä hetken ajan muistanut, kuinka hengitettiin. Voi Sam! Kanukkia tuijottaessani mä muistelin, kuinka mä olin vilkuillut sitä kalmankaltiolaisessa baarissa, jossa se oli ollut kaverinsa Liam Bakerin kanssa vaellettuaan Kalmankaltion erämaassa. Kuinka paljon mua oli harmittanut, kun Sam oli palannut kotiin Kanadaan ja se yksi kerta, kun mä olin käynyt Kanadassa Samin luona. Me oltiin käyty metsissä kävelemässä, ajettu pyörillä hevoslaitumien ohitse, ja käyty uimassa pikkuisessa järvessä keskellä perämetsää. Rakasteltu Samin auton takapenkillä kuin pahaiset teinit ja sen jälkeen haettu 24H drive-inistä safkaa. Mä olin kieltäytynyt uskomasta, että juttu oli mitään vakavampaa, mutta tässä sitä nyt oltiin.

“Todellakin, Sam”, mä sain inistyä. Musta tuntui aivan epätodelliselta katsoa, kun Sam tarttui hellästi mun vapisevaan käteen ja työnsi aivan naurettavan fiinin timanttisormuksen mun nimettömään. Mä taisin itkeä kuin pikkulapsi, mutta niin se Samkin vaan kyynelehti. Mä kapsahdin sen kaulaan ja rutistin mun hirveäni hirveän kovaa, tarttuen jopa sen flanellipaidan selkämykseen, kuin mä olisin pelännyt sen katoavan. Lopulta kanukki vetäytyi mun tiukasta halauksestani ja pyyhki mun kyyneleistä litimärkiä poskiani. Mä tartuin sen kasvoihin molemmin käsin ja pussasin sitä, kuin maailma olisi ollut loppumassa. Mun rintaa melkein poltteli rakkaudesta, jota mä tunsin sillä hetkellä. Mä halusin viettää koko loppuelämäni Samin kanssa, ja vaikka ikuisuuden tuonpuoleisessakin, jos sellainen oli olemassa. Sam käänsi mut selälleni alleen, ja kaikki huolet julkisesta paikasta kaikkosi mun mielestäni, kun mun kädet etsi Samin vyötä.
- Sanni

07/20 “Mitä sä haluut tehä tänään?” Sam kyseli multa samalla, kuin se pyyhki hiussuortuvia mun silmiltäni. Se oli harvoin sängyssä enää kun mä heräsin, koska se oli sellainen myyttien aamuvirkku, joten se oli selkeästi odotellut, että mä herään. Vielä puoliunessa mä kaivauduin sen kainaloon ja käytin sen lämmintä hartiaa tyynynäni, mikä näytti hymyilyttävän Samia. “Enhä mä saa tehä mitään”, mä mutisin miehelle takaisin ja valmistauduin nukahtamaan takaisin; Oli Samin ihan oma vika, jos se nyt jäisi tähän jumiin mun tyynyksi, kun se itse oli päättänyt jäädä sänkyyn. “Mitä jos mä nostaisin sut Muskan selkään?” Se riitti herättämään mut. Kanukki oli edelleen mun ratsastamista vastaan, kun mulla oli kipsi, mutta se oli tajunnut, ettei se voinut enää pidellä mua poissa tallista; Mä taistelisin itseni vaikka kirveellä ulos talosta, jos muu ei auttaisi. “Ai nytkö mä saan ratsastaa?” Sam näytti vähän syylliseltä, ja vaikka se ei sanonut mitään, niin mä tiesin sen yrittävän piristää mua Murmelin jälkeen. “No... Mä ajattelin kyllä tulla mukaan”, mies myönsi.

Sam teki mulle pannareita aamupalaksi ja suostui vaihtamaan paitaa, kun mä ilmoitin haluavani päälleni paidan, jota Sam oli juuri ollut pukemassa. Sillä oli ollut sama paita nyt kaksi päivää päällä, joten sen oli aika vaihtaa puhtaaseen, ja mun oli aika vaihtaa tuoksuvampaan paitaan, kun mun senhetkisestä paidasta oli jo tuulettunut Samin ominaistuoksu irti. Se pyöritteli silmiään ja veti paidan päältään, heittäen sen mun suuntaan huolettomasti, ennen kuin se veti toisen paidan päälleen. Ei se nyt välttämättä olisi tarvinnut sellaista ollenkaan, mutta mä en viitsinyt aivan loputtomasti sille kitistä, kun se selkeästi yritti olla mulle mieliksi kaikilla tavoilla. Mä vaihdoin oman paitani - tai no, oli se Samin paita, mutta sen hetkinen mun omima Samin paita -, ja vedin päälleni paidan jonka mies oli mulle heittänyt. Sitten se otti mut reppuselkään ja lähti talliin.

Mä roikuin Samin selässä ja harjasin Muskaa Samin olan ylitse. Musta oli vähän hurjaa olla niin korkealla, joten mulla oli toinen käsi koko ajan Samin kaulan ympärillä, enkä mä tajua, miten se ei ahdistanut sitä ollenkaan. Muska katseli meitä hetken ja huokaisi sitten syvään, kuin me oltaisiin sen pahaisia lapsenlapsia, joita se ei vaan jaksanut enää. Muska oli ihana, mä rakastin Muskaa niin paljon. Se muistutti niin hirmuisesti isäänsä Tuomasta. Mä harjasin kuitenkin Muskan valmiiksi - Sam harjasi sen mahan alta, kun mä en sinne ylettänyt -, ja sitten Sam puki sille suitset ja talutti Muskan pihalle, jossa se nosti mut hevoseni selkään. Ilmeisesti Sam aikoi kävellä, mutta toisaalta mä en ihmetellyt; Nuori Kammo oli meidän isoin hevonen, ja sekin näytti 169 sentin korkeudessaan liian pieneltä Samin alla. Se oli kyllä sellainen jättiläinen, ettei Ruusujärvellä toista ollutkaan. Ei tainnut edes Kalmankaltiosta löytyä Samin kokoista miestä. Tai naista sen puoleen.

Muska oli superkiltti ja superkiva tänäänkin, ja lähinnä seurasi Samia, joka käppäili kaikessa rauhassa meidän vierellä. Mä istuin ja välillä makasinkin Muskan selässä, eikä se ollut hommasta moksiskaan, käveli vaan pää rentona alhaalla, kun mä annoin sen kävellä pitkillä ohjilla. Välillä me otettiin ravipätkää orin kanssa, ja Sam juoksi vierellä (se on muuten aamuvirkun lisäksi juoksuintoilija, ihme hullu). Yhden pitkän laukkasuorankin mä päästelin Muskan kanssa, ja pidin sen hopeisesta, karheasta harjasta kiinni. Taisin mä nauraa ääneenkin, koska ilman satulaa painelu Muskalla muistutti ihan hirveän paljon mun nuoruusvuosia Tuomaksen selässä; Mulla oli silläkin ollut vain suitset - joskus pelkkä riimu ja naru -, mutta mä olin aina suosinut roikkua sen harjassa kiinni. Ja Muskalla oli ihan samanlainen laukkakin kuin isällään.

Sam oli selkeästi tyytyväinen suoritukseensa, kun mulla oli vähän väriä poskilla ja hymy korvasta korvaan, enkä mä ensin edes muistanut, että mun Murmelini oli just kuollut. Mä olin vaan huoleton ja onnellinen pikku-Tuomaksen selässä. Me kuljettiin värikkään kukkaniitynkin ohitse ja Sam kehotti mua ottamaan vielä yhden lyhyen laukkapätkän. Se jäi tietysti jälkeen, koska vaikka se kuinka on juoksuintoilija, niin ei se nyt ihan hevoselle vedä vertoja. Kun kanukki lopulta saavutti meidät taas, sillä oli kädessä kukkapuska, jonka se selkeästi oli juuri nyppinyt maasta. Hymyillen Sam ojensi kimpun mulle ja sai mut punastelemaan kuin pahaisen teinin. Mä kuitenkin tarvitsin käsiäni ratsastamiseen, joten Sam joutui kantamaan kimppunsa ihan itse kotiin. Muutaman kukan mä kyllä letitin Muskan harjaan. Sori, Sam.
- Sanni

07/20 Maanantai. Maanantait on viikon hirveimpiä päiviä, vaikka nykyään Sotis onkin mun päivätyö, eikä maanantaiaamuna tarvitse lähteä mihinkään ankeaan työhön. Mulla menee maanantait ihan aina penkin alle. Jos mikään ei onnistu koko päivänä, niin silloin on takuuvarmasti maanantai. Tänään oli maanantai. Murmeli oli lopetettu lauantaina, ja mä en ollut nukkunut sen jälkeen juuri ollenkaan, ja nyt vielä sen lisäksi oli maanantai. Kahvipaketti putosi aamulla lattialle ja levitti purut pitkin keittiötä, ja talliin mennessä mua tervehti Kettu - jonka kuului olla kilometrin päässä laitumella.

Aino sai palauttaa Ketun takaisin laitumelle ja samalla kattoa, ettei siellä ollut aitoja rikki, kun Sam just oli korjannut Nikin rikkoman aidan. Vaskivuo ilmottaisi vielä, ettei Sotiksen hevoset enää olleet tervetulleita sen aitojen sisälle, kun ne ei siellä pysy. Aino raportoi kuitenkin takaisin, että aidat oli ehjät ja Kettu oli todennäköisesti tullut niiden yli, koska kaverit olivat kaikessa rauhassa vielä lankojen sisäpuolella. Rehellisesti sanottuna mä en olisi jaksanut odottaa, että mä pääsisin taas käyttämään jalkaani. Rampa elämäntyyli oli riekaloinut mun hermot, ja mun pääni yllä saattoi melkein nähdä pienen ukkospilven, joka satoi vaan ja ainoastaan mun päälleni. Mä yritin lohduttautua linkkaamalla pihatolle katsomaan varsoja, mutta Hetan iki-ihana punkkarivauva oli harjoittelemassa ajamista Hetan ja Ainon kanssa tallin pihalla, joten mä en kehdannut jäädä sinne pyörimään jaloissa ja olemaan tiellä.

Varsat piristi totta kai, mutta mua harmitti vähän ajatella, ettei Murmeli koskaan näkisi sen ainokaista varsaa, jota Rubina vasta kantoi. Mörkövaaralainen Muusakin varsoisi aivan pian, kun taas Ramona oli juuri saanut sysimustan tammavarsan. Ja oripihaton puolella Koukku huuteli huomiota. Pihatto oli täynnä elämää, ja muistutti vahvasti, että elämä jatkuisi tästä uusilla kavereilla. Sam oli varmaan kertonut Sonjalle Murmelista, koska mun puhelin päätti erittäin harvinaislaatuisesti soida; Yleensä kaikki jotka kaipasivat mua viettivät päivänsä mun pihallani, joten kenelläkään ei ollut syytä soittaa. Mä yritin kuulostaa itseltäni, kun mä vastasin Sonjalle, ja mun ystäväni oli kommentoimatta, vaikka mä taatusti kuulostin aika loppuunpalaneelta. “Mulla oli vähän sellainen ajatus, että nyt kun on ollut niin kiva sää ja kun sä vihdoin pääset siitä kipsistä eroon, niin mitä jos sä ja Sam tulisitte tänne viettämään brittiläisen heppaviikon?” Sonja ehdotti pirteään sävyyn. “Tulisitte moikkaamaan Akkaa ja Lenniä!”

Mun teki kipeästi mieli kieltäytyä ja jäädä kotiin potemaan särkynyttä sydäntä, mutta jos Sam nyt oli nähnyt niin paljon vaivaa, että se oli pyytänyt Sonjaa kutsumaan meidät - tai mä ainakin olin vakuuttunut, että Sam oli orkesteroinut koko jutun piristääkseen mua -, niin enhän mä voinut. Siispä mä olin luvannut, että me tultaisiin Samin kanssa Cloudfieldiin hengailemaan hetkeksi, kun mun nilkkani vapautuisi vankilastaan. Sam esitti tietysti täysin tietämätöntä, kun mä ilmoitin sille illalla, että Sonja oli soittanut ja kutsunut meidät käymään, mutta hymyili ja pussasi mun poskea; “Ehkä meidän ois hyvä idea käydä vähän ulkonakin välillä.” Kai se oli oikeassa.
- Sanni

07/20 Mun mutinani vaimeni kahvikuppiin, kun mä siemailin mun neljättä kupillista sinä aamuna. Ilmeisesti mä mulkoilin talojen välissä näkyvää, tiellä kulkevaa lämminveriratsukkoa niin äkäisesti, että Sam meinasi meinasi nauraa kahvit nenäänsä - ja ansaitsi siitä hyvästä melkein yhtä vihaisen mulkaisun omaan suuntaansa. “Mitä?” Sam nauroi sydämellisesti, ymmärtämättä, miksi mä olin niin vihainen ohikulkeneelle ratsukolle. “Siis mikä vittu toi oli? Lämppäri? Mun tontin edessä?” mä nurisin kanukille, joka syventyi huvittuneena kahvikuppiinsa ja uutisiin iPadin näytöllä. “Puoliveriset mä nyt vielä ymmärrän, mutta vittu jotain lämppäreitä ja risteytyksiä...”, mun mutinaani kuunteli enää vaan minä.

Sam ei vieläkään ollut ihan kauhean riemuissaan siitä, että mä ratsastin, vaikka mulla oli vielä melkein kaksi viikkoa kipsi nilkassa, mutta se oli lakannut marisemasta mulle asiasta; Kai mä olin ollut jo niin sietämätön joutuessani pysymään poissa tallista, että Sam tuumasi mun rupeavan tekemään jotain ratsastustakin vaarallisempaa sisätiloissa. Muutaman päivän se oli saanut pidettyä mut sisällä erinomaisilla neuvottelu- ja lahjontatekniikoillaan, mutta kun aurinkokin paistoi tänään, niin pakko mun oli mennä talliin.

Tallissa mua tervehti Niklas. Ei, mä en tykännyt Niklaksesta yhtään. Miksi se oli täällä? “Terve, sua ei olekaan näkynyt”, Niklas tervehti, ja hoksasi vasta sitten mun keppini. Mä naurahdin vähän väkinäisesti. Niklas oli superkiva tyyppi, ei siinä mitään, mutta kun mä näin sen lähes poikkeuksetta vaan huonoissa olosuhteissa. “Joo, mä oon ollu kotiarestissa”, mä mumisin. “Miks sä oot täällä?” Niklas näytti epäröivän, kuin se ei olisi tiennyt, voiko mulle kertoa. Ravna oli varmaan kieltänyt siitä puhumasta mulle; Ja siinä paha missä mainitaan. Ravna tuli Niklasta vastaan ja tervehti miestä, katsoen mua vähän varovasti. Mulla alkoi palamaan päreet. “Tahtoisko joku kertoa mulle miten mun hevosten kanssa menee?” mä kivahdin, ja se sai Niklaksen entistä varovaisemmaksi. Ravna näytti vähän syylliseltä. “Me ollaan seurattu Murmelin kaviokuumetta-” “Jaa, että mun hevosella on kaviokuume, eikä kukaan ajatellut mainita mulle?” “Toi ei ole reilua, Sanni”, Ravna huomautti mulle vähän surullisena. Mä tiesin, että se oli oikeassa, mutta niin olin mäkin; Kyllä mulla oli oikeus tietää mun omien hevosten hyvinvoinnista, vaikka mä en päässytkään talliin!

Ravna selitti mulle lopulta tilanteen, kun mä lakkasin keskeyttämästä sitä joka välissä. Murmelin jalka oli ollut ilmeisesti muutaman päivän huonona ja Niklas oli todennut sillä kaviokuumeen. Ravna oli itse hoitanut sen jalkaa sovitusti, mutta se ja Aino oli molemmat sitä mieltä, että Murmeli meni vaan huonommaksi hoidosta huolimatta, ja Niklas oli täällä nyt sanomassa, että miten jalka hoidettaisiin. Vaikka Ravna ei sanonut sitä ääneen, mä aavistin, ettei kumpikaan enää uskonut, että Murmelin kaviokuume hoidettaisiin. Siispä mä linkkasin Ravnan ja Niklaksen perässä Murmelin karsinalle, ja kimo piekkari hörisi huomatessaan, että mäkin olin paikalla; Mun läsnäolo tallissa oli ollut aika vähäistä kuluneen kuukauden aikana. Mä hymyilin ja rapsuttelin Murmurin pehmeää turpaa samalla, kun Niklas haki riimunnarua. Murmels otettiin käytävälle, ja Raitio polvistui katsomaan orin jalkaa. Mä näin jo hevoseni silmistä, että sen jalkaa oli turha lähteä enää hoitamaan. Siinä me oltiin, kaksi rampaa, molemmat menossa eri suuntiin vammasta. “Tarhassa”, mä kerroin Niklakselle, joka nosti katseensa muhun. “Ei se välttämättä-”, Niklas oli väittämässä vastaan, mutta mä keskeytin: “Ei se parane.”

Murmur ontui koko matkan lähimpään tarhaan, jossa mä istuuduin alas heinikkoon. Sotamaalauksen hevosista vaan muutama oli meidän omissa tarhoissa, kun muut laidunsivat Vaskivuon aidoissa, joten Murmels pääsisi viimeiselle matkalleen tyhjässä tarhassa. Se kävi maahan makaamaan ja sai porkkanoita sekä tuhat rapsutusta, mutta se selkeästi tiesi, että se oli nyt auttamatta lähtö. Mur painoi päänsä mun syliini ja antoi mun silitellä sen korvia, kun Niklas antoi sille piikin. Niklas ja Ravna vetäytyi molemmat vähän syrjempään, ja mä juttelin Murmelsille hiljaa, kunnes se ei enää vetänytkään henkeä sisään hengitettyään ulos. Mulla oli koko ajan ollut itku kurkussa, mutta nyt kun mun jääkarhu oli oikeasti poissa... Mä en tiennyt, mitä mä olisin tehnyt. Olisiko mun pitänyt huutaa, itkeä hiljaa vai vaan romuttua ilman pihahdustakaan. Musta tuntui, ettei henki kulkenut mullakaan, kuin mun keuhkoni olisi puhkottu ja vaikka mä kuinka yritin haukkoa henkeä, ilma meni niistä rei’istä ulos, eikä täyttänyt mun keuhkoja.

Mä en ollut edes tiedostanut, että Ravna oli poistunut ja juossut talolle, tai että tarhaan tuli lisää ihmisiä. Mä havahduin vasta, kun Sam kietoi käsivarret mun ympärille ja muistutteli huomaavaiseen tapaansa, kuinka hengitettiin. Vähitellen mun hengitys rauhoittui ja itkukin tuli lopulta. Siinä mä itkin, kuollut hevonen sylissä ja Sam mun ympärilläni.
- Sanni

06/20 Ravna oli kilpaillut Sotiksen hevosilla mun puolesta, kun mulla oli nilkka kipsissä Riian kanssa sattuneen pienen tapaturman jälkeen, ja nyt se oli lähdössä kaakkois-Suomeen asti Hiivuriin kilpailemaan Kikkelillä ja Hilpalla. Mulla oli ihan kuolettavan tylsää, koska mä olin jo viihdyttänyt itseäni kiusaamalla Samia, halimalla Huntin puhki ja ostamalla hevosia - Takku muuten tykkää nameista, joten sitä kannattaa käydä moikkaamassa Vaskivuon laitumella, minne Sam huijasi mut viemään melkeinpä kaikki Sotiksen hevoset -, joten nyt mä olin päättänyt lähteä Ravnan kisahoitajaksi. Ei musta mitään hyötyä olisi, etenkään Kullan kanssa, mutta mun oli pakko päästä tuulettamaan päätä vähän. Siispä mä pakkasin mulle ja Ravnalle valmiiksi laukun, ja me oltiin lähdössä matkaan kisoja edeltävänä päivänä.

Vaan Sampä ei ollut samaa mieltä. Monesti se antaa mun tehdä mitä mä haluan, koska se tietää etten mä halua kuulla mitä mä voin tai en voin tehdä; Mä oon aikunen nainen, ja mä voin tehdä just mitä mä haluan, joten mun pitäisi tietää jo, että kun Sam puuttuu asioihin, sillä oikeasti on hyvä pointti. Sairasloma tallista oli kuitenkin ajanut mut niin mökkihöperöksi, että mä aloin murisemaan Samille. Kun se vihdoin antoi periksi ja pyysi, että mä edes pidän yhteyttä ja kerron olevani kunnossa, ettei sen tarvitse olla huolissaan ollessaan niin kaukana mun luota, mä olin vain tiuskaissut sille vastaukseksi. Välillä musta tuntui, että mä en ansainnut Samia ja että se oli liian hyvä mulle. Tällainen käytös on yksi niistä syistä. Totta kai mä tiesin, että Sam vain ajatteli mun parastani, ja yleensä mä osasin ottaa sen huomioon. Nyt mun hermoni olivat yksinkertaisesti vaan niin kireällä, että Sam sai sen niskoilleen.

Ovet paukkuen me lähdettiin matkaan Ravnan kanssa. Autoon päästessä mua kuitenkin kadutti jo, ja ajomatka oli aika kurja kokemus. Mä kattelin puhelintani ja meinasin monta kertaa laittaa viestiä Samille, mutta mä en halunnut pyytää anteeksi puhelimessa. Me tehtiin Samin kanssa aina niin, että asiat puhuttiin kasvotusten, ei mitenkään muuten. Ajatus anteeksipyytämisestä kuitenkin vaikeutui tunti tunnilta, ihan kuin se olisi jo valmiiksi ollut tarpeeksi vaikeaa. Kisapäivä meni ihan hyvin, tällä kertaa ei irronnut sijoitusta, mutta jos ei muuta, niin se oli hyvää harjoitusta Ravnalle. Vaikka se ilmoittikin, ettei enää ikinä kilpaile kenelläkään muulla kuin Hilpalla.

Kotimatka kesti liian kauan. Ihan liian kauan. Harva asia hermostutti mua näin paljoa, ja sitten radio vielä soitti jotain hitaita pianopainoitteisia rakkauslauluja. Mun teki mieli itkeä, koska mä kuvittelin jo mielessäni, kuinka Sam saisi musta tarpeekseen ja vihdoin tajuaisi, miten paljon paremmankin muijan se voisi saada; Mä en kuitenkaan halunnut Ravnan tietävän miten törkeästi mä miestäni kohtelin. Siispä mä laitoin hiljaisuuteni väsymyksen piikkiin ja odotin, että me päästäisiin kotiin. Ja niin me sitten päästiinkin. Mä jätin Ravnan laittamaan hevosia talliin ja linkkasin itse keppeineni kotiin. Huntti tuli haukkuen ovelle vastaan, mutta kun mä etsin koko talon, niin Sam ei ollutkaan siellä. Mä istuin makkarin lattialle ja rupesin ulvomaan, eikä edes Huntin lohdutus auttanut. Sam oli ihan varmaan lähtenyt ja jättänyt mut.

“Sanni?” kanukin ääni kuului käytävästä. Mä nostin katseeni oviaukkoon, johon ilmestyi Samin sumea hahmo. “Mikä on? Tapahtuko jotain?” Sam kyseli lempeästi ja polvistui mun viereen lattialle, silitellen mun käsivartta. Hetken mä en meinannut uskoa, että se oikeasti oli siinä, mutta sitten mä vaan painoin otsani sen rintaa vasten. “Mä luulin, että sä lähdit. Että sä jätit mut”, mä vollotin Samin paitaan; Onneksi se oli oppinut tulkkaamaan mua aika hyvin, mut tavatessaan Samkään ei olisi mitenkäänpäin saanut selvää itkuisesta rallienglannista. Sam ei kuitenkaan pysynyt perässä, vaan kertoi olleensa korjaamassa Vaskivuon laitumen aitaa, koska Niki oli ottanut sen kanssa yhteen ja saanut langan hajalle. Kanukki kuitenkin vakuutteli, ettei se ollut jättämässä mua, koska mä satuin olemaan vähän mökkihöperö - “kyllä mä tiedän, ettei sua ole tehty istumaan kotona.” Sitten se vaan piteli mua turvallisessa syleilyssään, ennen kuin se ilmoitti, että mun nukkumaanmenoaika oli mennyt jo, ja kävi mun viereen nukkumaan.
- Sanni

06/20 Mä kuolen. Se oli ollut yksi mun ainoita ajatuksia nyt jo muutaman päivän ajan. Sam oli passannut mua melkein kaksi viikkoa mun murtuneen nilkkani vuoksi. Mitään ei saanut tehdä itse, hyvä että se antoi mun edes siirtyä sängystä sohvalle ja käydä vessassa itse. Ilmeisesti ei ollut tarpeeksi, että mä jouduin linkkaamaan kaikkialle kainalosauvoilla, vaan siihen piti vielä päälle laittaa hoivaaminen, kuin mä olisin ollut pieni lapsi. Tietysti Sam tarkoitti vaan hyvää, mutta mua ei ole luotu passattavaksi, oonhan mä sentään vahva itsenäinen nainen. Siispä mä ilmoitin, että Samin pitäisi hakea hevosille lisää heinää. Heinänhaku tarkoitti vähimmillään kolmen-neljän tunnin reissua kaiken kaikkiaan, joten mä kerkeäisin olemaan itsekseni hetken. Sam ei tosin ollut samaa mieltä. “Niillä on heinää vielä pariks viikoks”, mies huomautti vähän epäuskoisena. “Mä oon jo rampa, pitääkö mun murehtia vielä hevosten heinätilannettakin?” mä tiuskaisin takaisin, mihin kanukki vastasi kohottamalla kulmiaan. Ei se tiuskimista ollut ansainnut, mutta mä rupesin jo tulemaan mökkihöperöksi. Ei tää ollut minkäänlaista elämää mulle, mä kuuluin talliin. Loputtoman kilttinä ihmisenä Sam kuitenkin suukotti mun otsaani ja lupasi, että lähtisi samantien hakemaan heinää ja ottaisi Huntin mukaansa.

Loppupelissä Sam oli yllättävän helppo saada ulos talosta. Mä odotin varmuuden vuoksi kymmenisen minuuttia sen lähdön jälkeen, ennen kuin mä linkkasin eteiseen, vedin kengän jalkaan ja takin päälle, ja keppeilin itseni talliin. Sää oli ihan kohtalainen, vilpoista mutta aurinkoista, joten mä halusin hevosen selkään. Sam väitti, etten mä pärjäisi tai ollut hyvä ratsastaa murtuneella nilkalla, mutta totta kai mä olin toista mieltä. Ratsuksi valikoitui Myy ihan vaan sen takia, että se oli niin hurjan kiltti ja tottelevainen. Mä suin sen ja puin sille suitset päähän, ennen kuin tuli aika jättää sauvat talliin ja apinoida itsensä tamman selkään. Punarautias seisoi vain aloillaan ja katseli mua vähän kysyvänä, kun mä pompin sen luokse yhdellä jalalla ja rupesin sitten pohtimaan, millä hitolla mä pääsen selkään. Mä hain jakkaran ja pompin itseni Myyhyn tukeutuen korkeimmalle askelmalle, minkä jälkeen mä rupesin olemaan sen verran korkealla, että tästä pääsisi ehkä jo ponnistamaan jotenkin selkään. Ensimmäisellä yrityksellä mä mätkähdin perseelleni takaisin jakkaralle, jalat luiskahtaen Myyn alle. Toisella kerralla mä pääsin mahalleni Myyn selkään, mutta en ihan vääntäytymään istumaan. Muutaman yrityksen jälkeen mä sain itseni lopulta oikeinpäin Myyn selkään, jalat tamman molemmin puolin. Ohessa mä tosin löin kasvoni aika ikävästi mitä ilmeisimmin Myyn säkään. Onneksi mun järjen ääneni oli heinänhakuhommissa, se olisi muuten yrittänyt nakuttaa, että tää oli tosi vaarallista pelleilyä ja kohta mulla olisi kokovartalokipsi. Mä annoin oikealla jalalla pohjetta Myylle, joka lähti nätisti kävelemään kohti ratsastuskenttää.

Aino oli ensimmäinen, joka pääsi näkemään mut Myyn selässä. Se tiesi, ettei mun kuulunut olla selässä ennen heinäkuuta, mutta sen luonteeseen ei oikeastaan kuulunut välittää piirun vertaa, joten se vain jatkoi kentän ohitse talliin tekemään töitään. Ravna oli aamulla ilmoittanut, ettei se tänään päässyt kuumeessa tallille, joten siitäkin syystä nyt oli ollut oiva päivä lähettää Sam pois kotoa ja salaratsastaa. Myy kulki tosi nätisti, mihin mä olin luottanutkin. Sillä ei ollut kiire mihinkään ja se kuunteli hyvin apuja, joskin mä jouduin turvautumaan pääasiassa ääniapuihin, kun mun kipsijalasta ei ollut oikein antamaan pohkeita, eihän koko pohje edes ylettänyt Myyn kylkeen kiinni. Mä tein muutamia taivutuksia ja väistöjä sen mukaan, mitä yhdellä jalalla nyt pystyi, ja kehittelin lähinnä mun istuntaani. Jonkin verran mä ravailinkin tammalla, ja yhden kerran mentiin jopa laukassa kentän ympäri. Mä pidätin Myyn käyntiin ja vilkaisin kelloa puhelimesta, toiveena että me oltaisiin keretty vielä lyhyelle maastolenkille, mutta kello rupesi olemaan niin paljon, että mun oli paras lopettaa ratsastus kokonaan jo, jotta mä ehtisin laittaa tamman takaisin ja palata sohvalle ennen Samin paluuta. Niinpä mä ratsastin Myyn takaisin talliin ja yritin saada sen taas jakkaran viereen, mutta mä en ihan onnistunut. Kai mä voisin ihan hyvin tulla tavalliseen tapaan alas selästä, väärällä puolella vaan. Nojaus, jalka yli... Ai perkele! Ei tosiaan ollut hyvä idea, koska mun terve nilkka ei yksinään oikein tykännyt ottaa koko painoa vastaan. Jatkossa sitten vaan jakkaran avulla alas.

Huntti paineli sata lasissa mun luokse sohvalle, kun Sam päästi sen sisälle taloon. Sam huikkasi tervehdyksen ja kertoi, että siirtäisi heinät vielä illalla heinävintille. Mä kiitin sitä ja keskityin taas mun Netflix-ohjelmaani, ihan kuin mä olisin katsonut sitä koko päivän. Kanukki laittoi jotain jääkaappiin ja siirtyi sitten sohvalle mun seurakseni. “Oliks tallissa kivaa?” mies virnisti hetken päästä, ja musta tuntui peuralta ajovaloissa. Mistä hitosta se tiesi? Oliko mulla jäänyt olkia hiuksiin tai jotain? Ilmeisesti mun katseeni oli kuin samaisella peuralla, koska Samia rupesi naurattamaan. “Muru, sun silmä sinertää jo. Meinaatko sä, että sä sait mustan silmän liiasta telkkarin katsomisesta?“ Mä irvistin vähän, mutta yritin nyökätä. “Mä oon seurannu tätä niin silmä tarkkana, että suonet poksahtelee jo”, mä väitin. “Onneks hevosilla on nyt heinää pitkäks aikaa taas, niin mun ei tarvitse lähteä minnekään”, se vaan totesi viattomasti. Hitto vie.
- Sanni

06/20 Samilla oli naurussa pidättelemistä, kun se katseli vierestä mun ensitapaamistani Riina Vaskivuon kanssa. Vaskivuo tuli maanantaiaamupäivänä meidän ovelle, koputti kolmesti ja odotti kädet selän takana, kun mä kävin avaamassa oven sille. Mä en varsinaisesti ollut odottanut uppo-outoa, kolmekymppistä vaaleaverikköä mun oveni taakse yhdeltä päivällä, koska mulla oli päällä vaan Samin ylipitkä flanellipaita. Kipsin kanssa housut tuntui tavallistakin vaikeammalta. Käsi ojossa se esittäytyi ja ilmoitti olevansa mun uusi naapurini. Kyllähän mä olin tietoinen, että joku oli ostanut Luusujen tilan ja muuttanut sinne, mutta siellä oli ollut niin hiljaista, ettei mikään olisi voinut valmistella mua siihen tietopommiin, jonka Riina Vaskivuo mun päälleni nyt pudotti. Sinne rakennettiin ratsastuskoulua.

“Ei, ei, ja ei!” mä vinguin Samille, joka vaan katseli huvittuneena, kun mä ramppasin keppieni kanssa edes takaisin keittiössä. Mitä vittua ratsastuskoulu teki mun naapurissani? Vaskivuo oli kertonut, että lainaisi mielellään meille maneesiaan viikonloppuisin, kun meillä ei sellaista ilmeisesti ollut, ja laitumillekin oltaisiin tervetulleita. Sotiksen hevoset pärjäsivät hyvin pienemmissä ryhmissään, kiitos vaan. Ja maneesittomuus teki meistä vain säänkestäviä ratsastajia, että pidä vaan tunkkisi, Vaskivuon ratsastuskoulu. Mä hiivin kuitenkin illalla katsomaan, että miltä siellä oikein näytti, ja Vaskivuo otti mut hymyillen vastaan. Se esitteli mulle tallipihan ja kertoi, että oli ostanut Luusujen tilan lisäksi pari peltoa, joille se oli pystyttänyt isot kesälaitumet, jonne kuulemma saisi tuoda sotislaisiakin. Mun täytyisi varmaan harkita tilojen myymistä...

Onneksi mulla on mun ritari flanellihaarniskassaan. Kun mä vihdoin suostuin siirtymään sänkyyn stressattuani ja rampattuani koko päivän, Sam silitteli mun käsivarsia ja hieroi vielä mun niskaa ja hartioitanikin. “Ilmanen maneesi, Sanni”, se mumisi lempeästi ja pussasi mun ihoani. “Lisää laiduntilaa. Kaveeraa sen kanssa, tästä voi tulla ihan hyvä juttu.” “Ai että kaveeraa ja käytä hyväks?” mä naurahdin. Hitto, oli se kyllä salaa kiero mies! Samiakin nauratti jo. “Kyllä sä saat ihan kaveeraamisenkin vuoksi olla kiva, mutta mä epäilen suuresti.”
- Sanni

06/20 Mulla oli ollut hyvä suunnitelma, että remontoidaan pihan ylimääräinen lato lisätalliksi, ja vaikka pikkutalliksi ristitty projekti olikin saatu valmiiksi, en mä tässä kunnossa halunnut uusia hevosia. Cloudfieldin koulukisoissa viikonloppuna oli sattunut ja tapahtunut, ja sen johdosta mulla oli nyt nilkka kipsissä. Sam passasi mua kuin pientä lasta ja mulla rupesi menemään hermo, mutta kepeillä mä en kyllä päässyt juoksemaan sitä karkuunkaan, ja tallissa piilottelu oli hyödytöntä, koska se oli ensimmäinen paikka, mistä se tuli mua etsimään. Hevoset piti liikuttaa, mutta mä en päässyt selkään tai selästä mun murtuneella nilkallani, joten mun osalta se oli poissa pelistä. Niinpä mä olin tullut tulokseen, että pikkutallin neljä karsinaa vuokrattaisiin ulkopuolisille, kunhan hevosten omistajat suostuisivat osana diiliä liikuttamaan myös Sotamaalauksen hevosia; Ei mun työntekijäni ehtisi niitä liikuttamaan ilman mun apuani ollenkaan niin tehokkaasti.

Sam ei ollut hirveän mielissään ideasta, että meille muuttaisi lisää hevosia ja vieläpä ulkopuolisten, mutta pakko senkin oli myöntää, että talliin kaivattiin apukättä tai paria nyt. Lisäksi mä en voisi ostaa lisää hevosia ja käyttää pikkutallia verukkeena tehdä niin, jos se täytettäisiin muiden hevosilla, joten tämä ratkaisu säästäisi rahaakin tuntuvan määrän, ja siitä Sam ei voinut valittaa. Hetalle mä olin luvannut jo yhden karsinan kun Viena vähän kasvaisi, ja viikon mittaan uusi pikkutalli olikin melkein täynnä; Lyyti oli meidän oman Kentsun kanssa vailla tallipaikkaa, joten mä lupasin että sillekin löytyy karsina, ja sitten Bellakin vielä soitti, että vieläkö on tilaa. Tähän mennessä pikkutalli on siis yhtä vailla täynnä, ja mä saatoin vielä mennä ostamaan yhden hevosen Sotiksen omaan hevoskaartiinkin...
- Sanni

05/20 “Sanni...” Sam käytti sitä äänensävyä, jota mun mutsi oli käyttänyt kun mä olin tehnyt jotain pahaa, eikä se koskaan enteillyt hyvää. Mä irvistin ja yritin vähän kääntää hommaa leikiksi, mutta Samia ei nyt huvittanut ollenkaan yhtä paljon kuin mua. Ai että mitä pahaa mä nyt olin tällä kertaa tehnyt? No, mä näin ihan ohimennen heppafoorumilla netissä ilmoituksen, että kohta vierotettava supersöpö vuonisvauva oli pihattopaikkaa vailla, ja se oli vielä Valokylän Humun kasvattama; Siispä käytännössä naapurin lapsi. Meillä oli kotona yksi valokyläläinen - Suru -, ja lisäksi Humu oli kaupannut mulle monta hyvää suomenhevosta ennenkin, joten totta kai mä tarjosin naapurin lapsen uudelle äidille paikkaa meidän nuorikkopihatosta. Gullveigiksi ristitty tamma oli sitä paitsi ollut munkin joululahjalistalla, mutta en vaan ollut saanut laitettua siitä ostotarjousta; Järki oli huutanut, että en mä tee suomenhevostallilla mitään vuonohevosella. Mutta jos se ei ollut mun hevonen, tarvitsi vaan pihattopaikan, niin kyllähän se sitten kävi ihan hyvin. Vaan ei Samin mielestä.

Sam saarnasi mulle väsyneen kuuloisena, että miksi mä en voinut raahata koko Lapin hevosia omaan pihaani. Mä vedin naamalle parhaan koiranpentuilmeeni. Hetken ajan näytti siltä, ettei Sam heltyisi, mutta lopulta se huokaisi ja pyöräytti silmiään. Naama näkkärillä mä muiskautin sen huulille pusun ja kihisin jo innosta, että mun pihaani tulisi supersöpö punkkarivarsa samalla, kun Sam mutisi jotain “mitä mä teen sun kanssan” suuntaista. Sam sai vielä pari pusua, ennen kuin mä rymistelin Huntti kannoillani ulos pihalle suunnittelemaan ja järkkäilemään varsan muuttoa varten. Ei se mitään lapsia tarvinnut, kun sillä oli jo yksi kitukasvunen pelle (minä) juoksemassa talon läpi iso, yli-innokas koira jaloissa.
- Sanni

05/20 Uudessa vuodessa on jotain taikaa, joten mä vietän vuodenvaihdetta tosi mielelläni ja vielä railakkaasti kavereiden seurassa, ja sillä tavalla me päädyttiinkin Samin kanssa Ouluun; Miehen sain huijattua Ruusujärvelle, mutta kaverit on jääneet vähän etelämpään Ravnaa lukuunottamatta. Oulussa me päädyttiin tanssimaan ja ennen kaikkea juomaan - vaikka Sam nyt pysyikin melko selvänä ensinnäkin valtavan koonsa takia (se mies on sitten pirun hankala juottaa känniin saatika pöydän alle!) ja toiseksi mua vahtiakseen - ja seurana pyöri muun muassa Lyyti, jonka mä lähinnä tiesin kavereiden kavereiden kautta sekä suomenhevospiireistä. Ilmeisesti se raukka oli huijattu juomaan itsensä uuteen vuoteen, ja sitten vielä majoittamaan meidät, lähinnä Samin toimesta. Varmaankin. Yhden jälkeen rupeaa muistikuvat jo vähän hataroitumaan. Joka tapauksessa, mä onnistuin vapaa-ajanvietonkin ohella miettimään bisneksiä, ja kauppasin Lyytille meidän toukokuun varsoja, joista se oli vähän kiinnostunut Kikkelin varsasta. Sata keskiyön humalaista pusua, tanssimista ja lompakon tappaneita shotteja myöhemmin me päädyttiin Lyytin luokse nukkumaan. Kosteaa iltaa seurasi kuivaakin kuivempi aamu. Sam oli hereillä ensin, keitti kahvia ja teki se rasvaista aamupalaakin prinsessoja varten, ennen kuin mä heräsin hitonmoiseen päänsärkyyn. Ei Lyytikään ollut yhtään paremmassa kunnossa, kun se heräsi käymään toilettitreffeillä. Siinä vaiheessa kun se pääsi kylppäristään ulos, mä istuin jo aurinkolasit silmillä juomassa kahvia, kun tavallista väsyneempi Sam nuokkui mua vastapäätä.

Toukokuu kuitenkin tuli ja toi mukanaan Kullan punarautiaan Kellonsoittaja-varsan. Mä soittelin Lyytille, että nyt olisi sitä varsaa, josta puhuttiin silloin juominkien äärellä. Lyyti ei vieläkään kuulostanut ihan hirveän vakuuttuneelta, mutta ei se mitään; Niin ne varsat mullekin tulee. “No en mä nyt tiedä, mulla olisi kyllä talli muutenkin täynnä...” ja hupsista vaan, sitten niitä uusia hevosia on viisi rivissä ja kaikki niin rakkaita, että voisi ottaa yöllä viereen nukkumaan. Oululainen päätti kuitenkin olla rohkea ja matkusti Enontekiölle, josta mä kävin hakemassa sen Ruusujärvelle yöpymään ja ihastelemaan uutta hevostaan. Kyllä se sitten uskalsi todeta, että paljonko siitä nyt pitäisi pulittaa varausmaksua. Me tehtiin kaupat ja lähdettiin totta kai Samin ajamina Kalmankaltion baarielämään juhlistamaan, eihän juhlimiseen nyt riittänyt mikään pikkuinen Ruusupubi!
- Sanni

Bonus! Lue Lyytin kirjoitus täältä!

05/20 Sää on vielä aika vilpoinen, mutta siitä huolimatta kevät on saapunut Lappiin, ja sen huomaa jo hevostenkin käyttäytymisestä. Sanni rupesi olemaan hermoromahduksen partaalla miehensä, koiransa ja hevostensa kanssa; Kaikki mikä oli luokiteltavissa urokseksi tunnetusti meni sekaisin keväästä. “Kevättä rinnassa.” Tänään sekaisin meni Sotiksen ikioma Houdini, Kettu. Tavallisestihan se ei kauas lähde, mutta tänään se hommasi itsensä, Nikin ja pari nuorikkoa - Kilin ja Kammon - irti. Heräsinkin jo ennen seitsemää Sannin puheluun; “Piru on irti, nyt paree tulla tallille!” Eihän siinä sitten muuta, kuin auton rattiin ja kohti Sotista.

Hevosnelikko painelikin pellon poikki Sotiksen ja Ruusujärven keskustan välimatkalla. Hetken harkitsin jättäväni autoni siihen ja lähteväni perään, mutta ilman päitsiä tai naruja hevosia olisi hankala tuoda mukana, joten ajoin tallille hakemaan molempia. Sanni oli ilmeisesti jo maastossa jäljittämässä otuksia, mukanaan ruokalahjuksia, joten seurasin esimerkkiä. Saavutinkin Sannin oikaisemalla Luusujen tontin poikki pellon reunalle, jossa hevoset laidunsivat noin sadan metrin päässä. Ilmeisesti karkureille oli tullut nälkä. Sanni vihelteli hiljaa ja kutsui Kettua luokseen; Se oli selkeästi pakoretken aivot ja muut seurasivat sitä. Punarautias nosti päätään ja hetken se näytti siltä, että aikoi tulla luokse, mutta lähtikin toiseen suuntaan loput hevoset perässään. Ainoastaan Kili jäi epäröimään, ennen kuin sekin seurasi kolmea muuta.

“Niki on ihan taatusti mukana vaan vittuillakseen”, Sanni murisi puoliksi miulle, mutta lähinnä itsekseen tarpoessaan pellon poikki hevosten perässä. Pehmeämmän sävyn ottaen hevosomistaja huhuili taas Kettua, mie puolestaan yritin kutsua Kiliä, joka selkeästi oli lauman heikko lenkki. Se oli aina ollut kiltti hevonen, mutta se oli niin laumaeläin ja yllytyshullu, ettei ollut tullut yllätyksenä, että se oli mukana vankilapaossa. Tummanpuhuva nelikko pysähtyi taas pidemmän matkan päähän, kuin härnätäkseen, mutta Sannilla oli sellainen kiilto silmissään, että tästä ei perässäjuokseminen enää jatkuisi. Sanni on sellainen ihminen, että kun mitta on oikeasti täynnä ja hää on saanut tarpeekseen, niin sitten hänen tahtonsa menee vaikka läpi harmaan kiven. Tavallisesti Sanni on aika leppoisa, mutta mie ja Sam tiedetään paremmin, kuin koetella onneamme; Zeustakin pelottaisi, kun Sannilla katkeaa pinna. Ja niinhän siinä sitten kävi. Hevoset jäivät kiinni ja me talutimme ne takaisin talliin. Sanni lukitsi orit karsinoihinsa - Ketun karsinassa muutama erikoissalpa - ja lähti tutkimaan tarhausta, jossa aidat olivat mitä todennäköisimmin kaatuneet. Samassa aitauksessa oli muutama muukin hevonen, jotka eivät kuitenkaan olleet lähteneet menemään, ja Sanni sulki nekin talliin. Samin kanssa he sitten korjasivat aidat, ennen kuin hevoset pääsivät takaisin ulos. Paitsi Kettu, joka joutui pysymään loppupäivän tallissa.
- Ravna

05/20 “Nää varsat menee sitten myyntiin”, Sam ilmoitti aamiaispöydässä. Mun leipä pysähtyi puolimatkassa mun suuhun, ja leuka jäi roikkumaan auki. “Sanni, ei meillä oo tilaa!” kanukki parahti epätoivoisena katsellessaan dramaattista reaktiotani. “Mä rakensin jo yhden pihaton, eikä sinne mahdu enempää varsoja. Siellä rupee olemaan aika täyttä. Tallikin on käytännössä täynnä.” Hitto vie, se oli kyllä oikeassa. Ei lisävarsoille ollut oikein tilaa. Varsat oli sitten ehkä pakko laittaa uusiin koteihin maailmalle. Onneksi niitä ei toukokuussa ollut tulossa kuin kolme ja yksi varsa oli jo aiemmin varattu oululaiselle ostajalle; Myöhemmän kesän varsat Sam ehkä suostuisi jättämään kotiin. Jossei muuta, niin ostetaan tuo Luusujen tontti tuosta naapurista. Onhan se ollut myynnissä jo melkein puoli vuotta, ja se oli meidän rajanaapuri; Välissä olevan metsän voisi kaataa, jotta saataisiin yhtenäisempi piha koko viritelmälle. Sitten talliin mahtuisi ainakin tuplasti enemmän hevosia! Mä en tosin sanonut Samille tästä vielä mitään, sehän pakkaisi laukun ja lähettäisi mut hullujenhuoneelle. Miikakin kääntyisi haudassaan, jos tietäisi mun suunnitelmista. Mutta ei se mitään, mä keittelisin soppiani ihan hiljaisuudessa, ja tarjoilisin ne sitten valmiina.

Rauhaisa vappuaamupäivä keskeytyi, kun pihaan huristeli mopoja peräti kaksin kappalein. Hevoset eivät varsinaisesti pitäneet kovaäänisistä ajoneuvoista, ja mä itse pidin niistä vielä vähemmän; Erityisesti, kun mä en tiennyt kuka oli tulossa ja minkä takia. Kukaan tallilainen ei ajanut moisenlaista romua, kaikilla oli ikää ajaa oikeaa autoa. Sam kuitenkin nousi ylös ja veti flanellipaidan päälleen. Sillä miehellä oli ihan oikea obsessio flanelliin. “Mihin sä oot menossa?” mä tiedustelin hämilläni. “Noi on mun oppilaita”, Sam vastasi ja suuntasi jo avaamaan näille ovea. Ilmeisesti poikakolmikko oli tulossa sisällekin, joten mulle tuli kiire luikahtaa makkariin vetämään housutkin jalkaan Samin paidan kaveriksi (omien paitojen käyttäminen on ihan yliarvostettua). Mä sitaisin hiukset nopeasti jonkinlaiselle puolinutturalle ja napitin vielä yhden napin flanellipaidasta ennen avokeittiöön palaamista. Pojat olivat asettuneet olohuoneeseen Samin kanssa, ja ilmeisesti se oli tarjonnut jonkinlaista pyhäpäivätukiopetusta. Mä en voinut paljoa muuta, kuin todeta että jaa, ja kipittää talliin.

Takaisin mä uskalsin vasta iltapäivällä Ketun ja Murmelin ratsastamisen jälkeen, mutta niin ne teinit vaan istuskeli edelleen mun olohuoneessa. Sam oli näköjään tehneet niille välipalaakin. Ilmeisesti Sam sai kuitenkin poikapoppoon oikeasti keskittymään ja ymmärtämään englantiaan sekä vähän fysiikkaakin, johon pojat olivat pyytäneet apua, kun fysiikanopettajaa ei ollut saanut kiinni. Seuraavan kerran Sam saisi kyllä varoittaa hyvissä ajoin, mutta en mä voinut olla heltymättä, kun Sam selitti pääosin englannilla ja hieman hoipertavalla suomellakin fysiikkaa pojille. Se oli ollut hyvä ihan kaikissa aineissaan yläasteella, mutta lukenut vähän fysiikkaa vielä yliopistossakin, ja jos se olisi niin kirjanörtti, se olisi ihan hyvin voinut lukea itsensä vaikka fyysikoksi. Oli se aika viehättävä ollessaan niin fiksu... Mun ajatukset keskeytyi - taas -, kun Sam kääntyi mun puoleeni ja kaipasi vähän kääntöapua, kun kanukin ja suomalaisten peräkyläpoikien välille iskostui pieni kielimuuri. Ai hitto, oli se vaan herttanen lasten kanssa.
- Sanni

04/20 En mä nuorena uskonut ällöromanttisiin kliseisiin enkä todellakaan kaivannut niitä mun elämääni, mutta Sam on oikeasti kävelevä kliseepakkaus. Me oltiin jouduttu työntämään Miikan vanha avolava-Ford hevosten tarhojen ääreen, kun mä olin päättänyt, että mehän tehdään autotallina toimineesta pikkuladosta jotain hyödyllistä. Mä kaavailin mielessäni, että sinne voisi mahtua muutama uusi karsina, kun talli nyt rupesi olemaan aika täynnä. Sam lupasi auttaa ladon tyhjentämisessä ja tavaroiden raahaamisessa, kunhan se ei joutuisi hoitamaan hommaa yksin, ja mä lupasin tehdä oman osuuteni; Musta mun osuus oli ihan oikeutetusti suurimmaksi osaksi vain Samin perseen kyyläilyä, kun se kumartui nostamaan tavaroita. Kesähelteellä se olisi riisunut flanellinsakin ja paljastanut, että se oli oikeasti ihan pirun kovassa lihaskunnossa, mutta nyt flanellikin oli mun mielestä liian vähän vaatetta, kun lämpötila oli edelleen lähes nollassa. Mä olin itse ainakin pakkautunut Samin takkiin, joka yletti mua lähes polviin ja piti mut melkein yhtä lämpimänä, kuin Samin halaus olisi pitänyt.

“Sulla on jotain suupielessä”, Sam totesi mulle vakavalla naamalla, mutta pian se jo virnisti leikkisästi ja mä tajusin sen ehdotelleen, että mä kuolasin. Silmiäni pyöräyttäen mä näytin sille rakastavaisesti keskisormea, mutta kanukki vaan nauroi. “Aiotko sä auttaa vai aiotko sä kyylätä?” mies uteli, joten mä tartuin pirun painavaan laatikkoon ja tärräävin polvin kannoin sen pois tieltä. Kyllä mäkin pystyin tekemään miehisiä töitä, ei se ollut niin tarpeellinen kuin kuvitteli olevansa! Sam vaan pudisteli päätään ja jatkoi tavaroiden siirtelemistä, keräten kaiken tarpeettoman yhteen pinoon ulos, mistä ne sitten kärrättäisiin romuttamoon tai kaatopaikalle tavarasta riippuen.

Hommaa oli sen verran, että siinä meni hyvä osa päivästä. Onneksi huhtikuussa rupesi jo olemaan pidemmät päivät, joten seitsemän maissa työn valmistuessa oli vielä suhteellisen valoisaa, vaikka tummat pilvet vähän hämärsivätkin. Samin hiukset oli ihan sotkussa, kun se oli haronut niitä pois tieltä vähän väliä tavaroita kanniskellessaan. Se oli edelleen pelkässä flanellipaidassa, siinä missä mä en ollut suostunut luopumaan sen takista. Fiksuna poikana se oli ostanut itselleen reilun määrän vaatteita, että meillä molemmilla oli puhtaita vaatteita, koska mä tunnun nykyisin käyttäväni melkeinpä ainoastaan Samin paitoja ja takkeja; Mun omat makaa vaatekaapissa unohdettuina ja mä kaivan ne esille vaan treffi-iltoja varten.

Aurinko oli kuitenkin laskemassa jo, joten me päädyttiin Samin kanssa Fordin konepellille istumaan ja katsomaan ilta-auringossa laiduntavia hevosia. Meitä lähimpänä tarhasi Rubina, joka näytti auringonvalossa melkein neonvalaistun punaoranssilta. Se oli kyllä hullun räikeänvärinen hevonen. Sam piti mua ihan lähellään ja siinä me istuttiin katselemassa hevosia hyvän aikaa. Vasta kun mä rupesin lämmittelemään mun käsiäni hieromalla niitä yhteen, herpaantui Samin huomio maisemasta, kun se sulki mun kylmät käteni valtaviin kouriinsa. Se katseli mua sillä ihan vastustamattomalla tavalla ripsiensä alta ja nojautui lähemmäs. Mä tuhisin vähän, mutta painoin sen huulille pusun. Ehkä mun huulillakin oli vähän kylmä ja ne kaipasi Samia lämmittämään. Ehkä se johtui kliseisestä hevostenkatselusta auringonlaskussa avolavan konepellillä, mutta se pusu karkasi sitten vähän käsistä, ja me päädyttiin maaten sille kylmälle ja ruosteiselle konepellille. Ei se kuhertelua pidemmälle edennyt näin kylmässä säässä, mutta pelkkä kuhertelukin Samin kanssa oli huisin kivaa, eikä sitä keskeyttänyt edes repeävä taivas, joka heitti sangoin kylmää vettä meidän niskaan.
- Sanni

04/20 Mun saimaalainen tuttuni Bella oli matkustanut Miika-kaverinsa kanssa Kalmankaltioon, ja kuulemma Reneä ei voinut jättää kotitalliinsa Virvatuleen yli 900 kilometrin päähän, vaikka siellä olisi ollut tuttu karsina ja tutut työntekijät. Ei vaan kelvannut. Niinpä mä lupasin majottaa Renen muutamaksi päiväksi Sotamaalaukseen, kun tää nyt oli vaan jonkinkymmenen kilometrin päässä Miikan porukoista. Sam ei ollut ihan niin mielissään mun ideasta tarjota tallipaikkaa puolituttujen hevosille. “Mikä hevoshotelli tää muka on? Meillä menee ihan tarpeeksi rahaa omiin hevosiin”, se oli sanonut, mutta ei se oikeasti voinut olla vihainen. Me oltiin pakattu Rene nätisti siistiin karsinaan samankaltaisen suomijuntin Muskan viereen. Se oli ollut vähän levoton iltatallin jälkeen, mutta mä arvelin, että se rauhoittuisi kyllä kun kaveritkin menisivät nukkumaan.

Mä heräsin keskellä yötä yksin meidän tilaustyönä tehdystä parisängystä. Minkä helvetin takia me oltiin laitettu niin paljon rahaa Samin takia ekstrapitkään sänkyyn, jos se ei edes nukkuisi siinä? Huntti toki oli käpertynyt mun vierelle, mutta sekin heräsi ja loikkasi ylös, kun mä nousin ylös, aikeenani raahata Sam vaikka väkisin takaisin sänkyyn nukkumaan. Missä vitussa se oli - katsoin kelloani - kahdelta yöllä? Mä vedin Samin paksun flanellipaidan päälleni ja hipsin hämärässä talossa vain siinä, ylettihän se mua puoleenreiteen asti. Mä tahdoin melkein soittaa poliisille, kun mä en löytänyt miestäni koko pirun talosta. Missä se sitten oli? Mä päätin kuitenkin käydä vielä vetää Samin takin niskaani ja käydä katsomassa tallin, jos se jostain syystä oli päättänyt sinne mennä; Ei mulla ollut hajuakaan, miksi se siellä olisi ollut, mutta ehkä se vain oli jonkinlainen vaisto tai aavistus.

Siellähän se perkele sitten oli. Mä kävelin puhelimen taskulampun voimin Huntti perässäni talliin, ja löysin sen miehenketaleen karsinasta. Sam nukkui istualteen seinään nojaten, Renen pää sylissään ja orin toinen etunen jalkojensa ylitse, eikä Rene näyttänyt olevan yhtään sen enempää tajuissaan. Mä jouduin peittämään suuni, etten mä olisi nauranut ääneen. Niin herkkä se mun hirvi vaan oli. Mä otin muutaman kuvan kaksikosta, lähetin Bellalle ja julkaisin someeni, ennen kuin mä lähdin Huntin kanssa takaisin nukkumaan. Niin makaa kuin petaa, Sam!
- Sanni

04/20 “Terve? Voinko mä auttaa jotenkin?” mä tiedustelin epäileväisenä punapäältä, joka oli juuri kävellyt mun talliini kuin omistaisi paikan, käytyään tietysti ensin mun talollani soittamassa ovikelloa. Sam oli töissä, joten kukaan ei ollut vastaamassa ovella. Mä en ollut muijaa koskaan ennen nähnytkään, mutta siinä se nyt oli, kuin omistaisi maan jolla käveli. “Aino. Suonsilta. Mahtaako täällä olla töitä hevosenhoitajalle?” Johan oli aikoihin eletty! Mä en ollut varma, kuka tää Aino kuvitteli olevansa, kun se noin vain käveli mun talliini ja pyysi töitä. Kulma koholla ja huuli vähän pyöreänä mä passitin sen matkoihinsa, ja silti se kehtasi jättää mulle puhelinnumeronsa, jonka mä heittäisin roskiin samantien, kun mä vaan toipuisin järkytyksestäni. Mä en tainnut toipua, koska mä en koskaan heittänyt sitä numeroa pois.

Sam ähkäisi ja kurtisti kulmiaan tuskastuneena kävellessään keittiöön ja nähdessään mut pöydän ääressä tuijottaen Ainon jättämää puhelinnumeroa. “Etkai sä oikeasti aio palkata sitä?” Sam vaikeroi ja huokaisten istuutui mua vastapäätä pöytään. “Sanni, ihan oikeasti. Ei teille tuu ku reviiririitaa ja kissatappelua, jos tänne tulee toinen kukko tunkiolle.” “Etkö sä oo se kukko tunkiolla?” mä yritin heittää leikiksi, mutta Samilla oli kyllä ihan hyvä pointti. “Sä et tiedä siitä mitään. Mitä se osaa hevosten kanssa, onko se hyvä työntekijä, voiko siihen edes luottaa.” Ihme kyllä, tällä kertaa Sam ei saanut mun päätäni käännettyä järkipuheellaan. Yleensä se sai mut jopa luopumaan ostosuunnitelmista tai uusista varsoista, kun se oikein järkeili, mutta ei selkeästi tällä kertaa. Se vaikeroi lisää ja hieroi ohimotaan sekä otsaansa, kun mä lopulta soitin Ainolle.
- Sanni

04/20 Hei Ravna, mä löysin ihan superhyvän kuvan! Alla oleva kuva on otettu joskus vuonna nakki ja muusi, kun mä ja Ravna (oikealla) oltiin teinejä. Viidentoista molemmin puolin, ehkä? Miikalla oli ihan ikäloppu avolava-Ford, jonka se vakuutteli laittavansa kuntoon joku päivä. Se oli puolivalmis vielä sittenkin, kun Miika sairastui ja kuoli. Ehkä me korjataan se joku päivä.
- Sanni

Ehei, ei käy! Pistä tää pois, apua.
- Ravna

04/20 Mä puhun siitä erittäin harvoin, ja yritän jättää se parhaani mukaan menneisyyteen, mutta mä olin joskus aika synkässä paikassa, noin psyykkisesti. Mulla oli paranemisprosessi vielä kesken, kun mä tapasin Samin, ja alussa mä pidin mun huonot päiväni parhaani mukaan piilossa siltä; Mä ajattelin, että ei se halua rikkinäistä kumppania, ei se halua leikkiä psykiatria ja kärsiä päiviä, kun mä en jaksanut. Kun mä sitten rupesin myöntämään Samille, ettei mulla ollut ollenkaan hyvä päivä, se yllätti mut näyttämällä niin paljon enemmän rakkautta, ymmärrystä ja kärsivällisyyttä, kuin mä olin koskaan ajatellut ansaitsevani. Nykyään mulle olikin paljon helpompi mennä Samin luokse ja sanoa, että nyt pitää halia hetki, tai nyt pitää saada hengittää ihan rauhassa.

Aamu oli valjennut ja mun herätyskelloni oli huutanut, että nyt pitää lähteä talliin ja hoitaa heppoja. Aamutalli sujui yleensä kaksistaan mun ja Ravnan voimin, muut tallityöntekijät tulivat vasta lähempänä päiväsaikaa töihin. Yksin Ravna ei pärjännyt, mutta mä tunsin heti herätessäni, että tänään ei kykene. Tänään ei tuntunut olevan voimia edes nostaa kättä herätyskellon sammuttamiseksi; Pitkittynyt kellon ulvonta olikin se, mihin Sam heräsi. Yleensä se nukkui mun herätykseni läpi, se oli tottunut siihen että herätys soi viitisen minuuttia, maksimissaan kymmenen, ja nukkui sen läpi kaikessa rauhassa. Tänään mun kelloni kuitenkin soi viis minuuttia, sitten kymmenen, sitten viisitoista... Kahdenkymmenen minuutin kohdalla Sam rupesi havahtumaan. Lämmin, yhä unisilmäinen kanukki painautui mun selkääni vasten ja suukotti mun lapaluuta, ennen kuin se kysyi, enkö mä jaksanut tänään nousta ylös. “Ihan kohta”, mä mumisin. Mä tein joka kerta saman; Väitin itelleni, että mä nousen ihan kohta ylös, vaikka se oli ihan toivotonta. Mä saisin itseni ylös sitten, kun mulla oli enemmän jaksamista, enkä sekuntiakaan ennen. En vaikka kaikella mahdillani pakottaisin. Niin se kanukki vaan hymähti, suukotti mun niskaani ja nousi sitten ylös. Viidessä minuutissa se oli jo ulkona ovesta flanelliin ja farkkuihin pukeutuneena. Se ei marissut eikä motkottanut eikä mököttänyt, se vaan nousi ylös ja lähti hoitamaan mun aamutallini Ravnan kanssa sillä välin, kun mä jäin sänkyyn vollottamaan sitä, kuinka Sam oli parempi kuin mitä mä koskaan ansaitsin.

Makkari oli edelleen hämärä, koska Sam oli vetänyt pimennysverhot ikkunan eteen; Mun piti saada ladata akkuja hämärässä, ja se tiesi sen kyllä. Mitä se mies ei tiennyt. Mä oletin kuitenkin, ettei se aio sekaantua mun synkistelyyn enempää kuin on pakko; Taas se hirvi vaan yllätti, kun etuovi kävi, raskaat askeleet lähestyi, ja parisänky painui melkein kaksimetrisen kanukin alla; Ja sitten se käpertyi mun selkäni taakse, kuin koira. Mä meinasin pillahtaa uuteen itkuun, vaikka mun tyyny oli edelleen läpimärkä edellisestä parkumisesta. Sam vain piteli mua niin kauan, kuin mun tarvi, eikä se vieläkään marissut, motkottanut taikka mököttänyt. Se vaan oli siinä ja rakasti.
- Sanni

04/20 Leskeksi se nyt sitten kovasti uhoaa jättävänsä. Sam ei ole ikinä kipeänä, mutta nyt se on jostain repäissyt itselleen kevätflunssan. Sitä se on, ihan tavallista flunssaa räkänenineen ja väsymyksineen, eikä maailmalla jylläävää koronaa. Mutta ei. Se on nyt päättänyt, että sillä on korona ja siihen se, urheilullinen perusterve melkein kolmekymppinen mies, nyt kuolee. Päivät mulla menee tallissa hoitamassa hevosia Ravnan ja muutaman työntekijän kanssa, ja illat mä lohdutan aikuista miestä, jolla on tylsää, mutta se on liian poikki tehdäkseen yhtään mitään, ja joka vannoo kuolevansa tähän nyt. Niin, ja siivoon räkäpapereita roskikseen, kun ei se osaa tähdätä papereitaan vieressä olevaan roskapussiin. “Nyt chillaat”, huokaisin Samille. “Sä oot ihan kakara, tää on ihan tavallinen flunssa eikä siihen kuole.” “Sä oot jo suremisen ensimmäisessä vaiheessa”, Sam raakkui varismaisesti. Sillä oli ihan taatusti kurkku yhtä täynnä limaa kuin nenänsäkin. “Eikä ku mun aivot ei vaan oo täynnä räkää.”

Kyllähän se sitten vajaassa viikossa parani kuolemantaudistaan, kun sille lopulta nousi pöpöt tappava kuume, jossa se virui “melkein henkihieverissä” yön ja puolikkaan päivän. Vaikka Sam pääasiassa käyttäytyi kuin aikuinen mies - koska mä en kestä sellasia miehiä, jotka ettii äitiä kumppanin sijaan -, niin kipeenä se osaa kyllä olla aivan vauva. Ei mua haittaa välillä lelliä sitä, mutta en mä voi olla kuin todella iloinen, että se on taas terve ja sen aivot on päällä.
- Sanni

03/20 Kaksi viikkoa ikiomaa aikaa tuntui vapauttavalta ja rentouttavalta ajatukselta; Vaikka mä olin kuinka parisuhteessa, rakastin omaa aikaa ja sitä oli pakko toisinaan saada, joten kun Sam oli ilmoittanut, että lähtisi muutamaksi viikoksi takaisin Kanadaan näkemään perhettään, riemuitsin sisäisesti. Kaksi viikkoa menisi hujauksessa ja mä nauttisin jokaisesta sekunnista. Luukuttaisin bändejä, joista Sam ei pitänyt, ostaisin ainakin kymmenen uutta hevosta, lähtisin viikonloppuna rellestämään Ravnan kanssa Kalmankaltion keskustaan... Sam lähti maanantaina, ja jo torstaina mä olin käpertynyt sohvan nurkkaan, katsoin nyyhkyleffoja ja söin kyynelillä maustettua suklaajäätelöä purkista. Jotain tekemistä oli ehkä sillä ajalla kuustakin, mutta Samia oli aivan raastava ikävä. Kello oli lähempänä yhtä yöllä, kun mä soitin itku kurkussa Samille videopuhelun. Mies vastasi hieman viiveellä ja huolestui totta kai saman tien, kun näki mun itkuiset kasvoni. “Mulla on ikävä sua!” ulisin hämmentyneelle kanukille englanniksi; Ja se kehtasi nauraa mulle! “Muru, me ei olla vielä edes puolessa välissä kahta viikkoa”, kanukki hyrisi huvittuneena. Mä purin vapisevaa huultani ja melkein tunsin käteni alla Samin hyrinän syvällä miehen rintakehässä. “Mä oon kattonu Notebookin, Dear Johnin ja Ghostin ainakin sata kertaa jo!” “Sanni, sä vihaat romanttisia draamoja”, Sam huomautti vino virne suupielessään. “Nimenomaa!”

Loppupelissä mä olin niin sydänsärkynyt, kun Samin matka Kanadassa vain kesti ja kesti; Puolessa välissä toista viikkoa se hurja k-sana, joka tulee esiin useimmissa parisuhteissa muutaman vuoden seurustelun päästä, oli käynyt mun mielessäni jo moneen kertaan. Hitto vie, että karkausvuoden piti olla juurikin tänä vuonna. Mun mahdollisuus kosia tulee vasta 2024 seuraavan kerran; Jos siis moiseen uskoo. Mä en, mutta oon ihan salaa ihan pikkiriikkisen romantiikannälkäinen, ja mä haluan nähdä mitä Sam keksii. Se osaa toisinaan olla niin ällöromanttinen että mua ihan hirvittää. Ilo olikin suurensuuri, kun mä pääsin vihdoin lähtemään hakemaan Samia Enontekiön lentokentältä. Mä etsin autolleni parkkipaikan ja kävelin sisään lentokentälle, etsiytyen tulevien lentojen portille. Jos mä joskus oonkin moittinut kaikkia kliseitä rakkauselokuvissa, niin silti mä juoksin Samia kohden ja hyppäsin sen syliin, kun se lopulta ilmestyi. Onneksi sillä miehellä on hitonmoiset refleksit; Se otti mut kiinni, kuin olisi tiennyt, että mä tekisin niin. Ehkä se tiesikin, se tuntee mut välillä paremmin kuin mä itse. Parka sai märän pusun keskelle otsaa, ennen kuin mä suostuin edes harkitsemaan laskeutumista takaisin alle 170 senttimetrin korkeuteen kahdesta metristä, jossa mä nyt keikuin. “Oliko ikävä?” Sam kysyi pokkana. “Ei.”
- Sanni