Adinan Enneuni

SV-II, EV-I, KEV-I

Adinan Enneuni VH18-018-1618
Suomenhevonen, ori, 156 cm, punarautias
Syntynyt 14.02 2018 Lapissa (13-vuotias), kasvattanut Ponitalli Adina
Omistaja Haivaara VRL-14085
Koulutustaso helppo B, re. 100 cm, yleispainotteinen

Luonteeltaan Eino on sellainen tyypillinen suomalaisjuntin poika, jolla on liikaa energiaa ja josta tarhatädit juoruaa kahvikupin äärellä työpäivän jälkeen. Se on äärimmäisen kiltti hevonen, mutta aivosoluja sille ei ole siunaantunut kuin tasan kaksi, ja niilläkin on vain kolme tilaa: Vastakkain hakkaaminen, ympyrää pyöriminen ja lepotila. Eino on ehdottomasti kaikkien kaveri ja liiankin tuttavallinen, se kun leikkisi niin muiden hevosten kuin koirien, kissojen ja kyykäärmeidenkin kanssa.

Hoidettaessa se hyörii ja pyörii, eikä meinaa millään seistä aloillaan. Ei niinkään kapinoidakseen tai hoitajaa ärsyttääkseen, vaan silkkaa tylsyyttään. Jo tässä vaiheessa tulee siis selväksi, että Eino tarvitsee määrätietoisen ja ennen kaikkea kärsivällisen hoitajan, joka osaa ottaa Einon energisyyden huomioon. Ori kannattaa siis kiinnittää huolellisesti ja pitkistä hoitotuokioista on turha edes haaveilla, ainakaan ennen Einon energian kuluttamista. Eino on kuitenkin kiltti ja antaa hoitaa mutkitta, eikä esimerkiksi monelle muulle hevoselle herkät pää ja mahanalunen tuota mitään ongelmia. Jalat nousevat, kun ne nostaa; Eino ei juurikaan välitä komennoista. Peseminen sujuu samoissa merkeissä, Einoa ei haittaa kastua, mutta paikallaan seisominen on hirmuisen mälsää puuhaa, hoitaja saa siis suosiolla varautua kastumaan itsekin yrittäessään pitää hevosta aloillaan ja pestä sitä samaan aikaan. Einon kanssa sitä löytää itsensä helposti toivomasta, että olisipa vielä neljä kättä lisää. Taluttaessa Eino menee eteenpäin ja kovaa, eikä aina muista painavansa sellaiset kepeät kuusisataa kiloa. Tarhassa se tulee portille jo vain nähdessään ihmisen, oltiin sitä hakemassa taikka ei, joten Eino antaa helposti kiinni. Muiden hevosten kanssa se pärjää kohtalaisesti; Eino on ystävällinen kaikille, mutta toisinaan se on liiankin ystävällinen, ja saattaa ärsyttää toisia hevosia. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun Eino ottaa takkiinsa ylempiarvoiselta.

Ratsastettaessa Einon häsellys jatkuu. Se tekee kyllä kiitettävästi töitä, mutta tarvitsee ratsastajalta paljon tukea, joten mikään automaattikone Eino ei missään nimessä ole. Parhaillaan Eino onkin huolettomalla maastolenkillä. Kunhan ratsastaja muistaa selkeästi kertoa Einolle, mitä sen halutaan tekevän, on ori kiltti ja kuuliainen ratsu. Ratsastettaessa on myös hyvä pitää mielessä, että Einon moottori käy jatkuvasti ylikierroksilla ja se on oman elämänsä ralliauto, joten jalka on hyvä pitää jarrupolkimella kaiken aikaa. Rallikaaran ominaisuutensa vuoksi Eino ei sovi aloittelijoille, mutta kokeneempien ratsastajien joukossa se on hyvin suosittu reippautensa ja tottelevaisuutensa vuoksi. Esteratsastuksessa ori on todennäköisesti parhaimmillaan, kun puhutaan oikeasta ratsastamisesta. Se loikkii hyvällä kissaeläimen tyylillä yllättävän korkealle, ja osaa automaattisesti varoa jalkojaan. Maastoesteillä Einon huomio herpaantuu helposti esimerkiksi luonnon äänistä, mutta muuten se on yhtä reipas ja osaava ratsu, kuin rataesteilläkin. Erikoisesteisiin kannattaa tutustua ennen hyppysuoritusta, sillä Eino on hyvin utelias ja saattaa muuten jäädä kesken suorituksen kaveeraamaan hassunnäköisen esteen kanssa. Pelkoa Einolla ei kuitenkaan ole edes terveen vertaa. Kouluratsastuksessa Eino ei meinaisi jaksaa keskittyä taikka suorittaa, joten sillä saralla orin potentiaali jää hyvin alhaiseksi. Ratsastajan siirtyminen selästä vaunuihin ei edes hätkähdytä oria, joten kärryjen edessä Eino toimii hyvin. Valjakkoajo sujuu samalla tavalla kuin kouluratsastuskin, taitoa voisi mahdollisesti löytyä, mutta mielenkiintoa ja keskittymiskykyä ei.

Päiväkirja

Tarinakilpailut Valokylässä, 31. lokakuuta 2020, kirjoittanut entinen omistaja
Tehtävänanto: Ilta on ehtinyt meillä Lapissa jo hämärtymään, kun pääset viimein laittamaan hevosesi yöpuulle kisojen jälkeen. Huomaat kuitenkin, että joku oleellinen varuste on jäänytkin autoosi, ja mahdollisen kisahoitajasi mentyään menojaan päätät vielä ottaa hevosesi pikku kävelylle varusteenhakumatkalle. Viheltelevä tuuli, keltaiset pihavalot sekä märkä, lehtien peittämä maa saavat sinut kuitenkin hieman jännittyneeksi näin karmivaan vuodenaikaan, ja kiirehdit parkkialueen läpi. Jostain viereisestä metsiköstä kuulet kuitenkin äkkiä lähestyvät askeleet ja niiden tiellä osuneet napsuvat risut. Jäätkö rohkeasti katsomaan ratsuinesi, kuka tai mikä metsästä oikein lopulta ilmestyy, vai otatko kaikki jalat käyttöön ja käännyt samantien takaisin tallin lämpöön?

Eino oli vihdoin päässyt aloittamaan kisaamisen, joten mä ajattelin, että olisi turvallista viedä oripoika naapuritallille kilpailemaan ja kartuttamaan kokemustaan. Esteradalla oli kuitenkin ollut karmaiseva halloween-este, josta Eino oli meinannut saada hepulin. Ensin se loikkasi hirveällä pompulla esteen ylitse päästäkseen pakoon, mutta sitten se olikin yhtäkkiä kiinnostunut tekemään tuttavuutta esteen kanssa; Niin yhtäkkiä, että mun perse nousi satulasta ja mä löysin itseni puoliksi Einon kaulalta. “Vittu nyt”, mä ärisin hevoselle, ennen kuin mä suoristauduin ja ohjasin sitä napakasti kohti seuraavaa estettä. Einoa sai komentaa toistekin, ennen kuin se suostui jatkamaan kohti seuraavaa estettä. Kilpasuoritus oli siis mennyt varsin nappiin...

Illalla ori päätti vielä jatkaa pelleilyään. Mä olin jo ollut juhlimassa muun porukan kanssa, joten Eino meinasi saada ainakin sydärin mun asustani - erityisesti mun peuransarvistani. “Hölmö, mä se vaan oon”, mutisin hevoselle. Ei mulla varsinaisesti mitään asiaa ollut enää Einon luokse, mä olin päättänyt vain käydä varmistamassa, että sillä oli kaikki tarpeellinen, mutta onneksi mä kävin; Mä olin unohtanut laittaa Einolle pintelit jalkaan, mutta se kärsi levottomista jaloista ja tallissa oli vähän vilpoisa, joten mä olin jo aiemmin päättänyt varmuuden vuoksi kääräistä sille pintelit jalkaan. Lisäksi ori näytti kyllästyneeltä, joten mä päätin ottaa sen mukaan hakemaan pinteleitään. Mä laitoin Einon riimuun ja lähdin taluttamaan sitä parkkipaikkaa kohden, vähän tukeutuen rimpulaan oriin.

Eino rekisteröi sen ensin. Tuuli ulisi ja vähän taisi ripsottaa vettäkin - mitä mä en ollut juonut illalla, mutta muuta kylläkin -, joten ehkä sen takia mä en kuullut, mutta Eino kuuli. Metsikön rajassa rapisteli, ja ori jähmettyi paikoilleen. Se näytti kauhistuneelta, ja tavallisesti mä olisin tajunnut että se oli ihan pöllö hevonen eikä sen tarvinnut pelätä mitään, mutta sievoisessa muakin alkoi pelottaa. Siinä me sitten seistiin paskat housussa odottamassa, että mikä eläväkuollut hirviö sieltä ryömisi esiin teurastettuaan puolen metsää. Mun sydän jyskytti rinnassa kuin viimeistä päivää, ja Einon jokainen lihas oli pingottunut, valmiina pakenemaan. Ja sieltä se sitten tuli... Peura! Bambi loikkasi esiin pusikosta, mutta jähmettyi sitten nähdessään meidät. Me tuijotettiin sitä ja se meitä, kunnes mä kirkaisin ja lähdin juoksemaan Einon kanssa tallille. Pintelit oli nyt yks hailee!

Mä päätin lainata Einolle pintelit - mä en humalassa suostunut enää toiste lähtemään autolle, se oli vissi! Seuraavalla kerralla sieltä tulisi susi tai karhu... Mä kääräisin Einolle nopeasti pinkit pintelit jalkoihin, muiskautin sen turvan suuntaan, ja lähdin sitten kävelemään takaisin vuokratulle hotellille. Sam tuli puolessa välissä mua vastaan, ilmeisesti huolestuneena, kun mulla kesti niin kauan. “Kuka täällä kiljas?” Sam kyseli huolestuneena. Mä irvistin itsekseni ja kohautin olkiani. “Joku lintu vissii.”

Päiväkirjamerkintä, 15. toukokuuta 2020, kirjoittanut entinen omistaja
Maailman pisimmän lauantain kunniaksi mä päätin, että Eino pääsee tänään maastolenkille. Taivaalla ei ollut yhtäkään pilveä ja kasvusto oli kirkkaanvihreää, joten tänään olisi hyvä sää tuulettua vähän ulkona. Hevonen oli selkeästi samaa mieltä, koska se syöksähteli aitauksissaan kuin parempikin turbo. Mä vislasin sille ja se pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan, mutta sitten se jatkoi puuhiaan. “Eino!” toimi vähän paremmin, ja muutaman uhkauksen jälkeen se laukkasi portille aivan viattomana.“Pudotitko sä korvaski?” mä tiedustelin rautiaalta, kun mä kiinnitin narun sen riimuun ja päästin sen aitauksista. Sillä oli taas vähän liikaa energiaa, kun mä talutin sitä talliin, ja naru napsahteli taas pari kertaa sen lavalle muistutuksena, että sehän ei vetänyt suuntaan eikä toiseen. Mä määräsin tahdin ja suunnan.

Eino ei meinannut millään jaksaa seistä aloillaan varustettaessa, ja orin energiatasot sen kun vain nousivat, kun se lopulta seisoi tallissa varusteet päällä. Mä keräsin ohjat vasempaan käteen ja jakkaran avustuksella kiipesin satulaan. Huntti ilmestyi nurkan takaa sata lasissa, ja oli selkeästi lähdössä mukaan, joten mä annoin sille luvan tulla. Me lähdettiin vähän pidemmälle maastoradalle ihan vaan sitä varten, että Eino saisi purkaa vähän energiaansa. Ori aukoi suutaan, piti päänsä korkealla ja oli salakavalasti vähän ryöstämässä raviin joka toinen sekunti; Siispä me harjoiteltiin peruutuksia ja pysähtymisiä. Jaloissa pyörivä Huntti ei ainakaan auttanut, koska Einolle se oli vain toinen leikkikaveri, eikä se siis oikein muistanut olevansa työtehtävissä. Korvansa se löysikin vasta, kun eteen tuli laukkapätkäksi sopiva suora. Mä annoin Einolle napakat pohjeavut, ja se ampaisi laukkaan kuin tykinsuusta ammuttuna. Nelivuotiaana sillä oli vielä vähän hakusessa tasainen laukka, ja sen meno muistuttikin vielä enempi varsan ristipukkilaukkaa, mutta kyllä sen selässä pysyi ja ihan hauskaa menoahan se oikeasti oli.

Raudikko ähisi ja puhisi, kun me päästiin takaisin talliin, eikä Hunttikaan meinannut oikein jaksaa enää juostuaan meidän perässä pitkin maita ja mantuja. Eino oli hionnutkin kevyesti, ja Huntti paineli suoraan talolle todennäköisesti päiväunille. Mä laskeuduin Einon satulasta ja rapsuttelin sitä kiitokseksi hyvästä lenkistä, ennen kuin mä kävin riisumaan sen varusteita.

Päiväkirjamerkintä, 19. tammikuuta 2020, kirjoittanut entinen omistaja
Myönnettäköön, että Eino on sieltä yksinkertaisemmasta päästä mitä tulee älykkyysosamäärään, mutta se on hirmuisen herttainen ja ihmisrakas tapaus. Tänäkin aamuna mä astuin orin karsinaan heittääkseni sille riimun päähän tarhaanvientiä varten, ja Eino työnsi koko suuren päänsä mun syliini. Siinä se sitten seisoskeli hyvän tovin otsa mun rintakehääni vasten ja tuhisi, ennen kuin se nosti korvat hörössä päänsä, valmiina lähtemään ulos leikkimään. Rautias puhisi ja yritti kovasti jo ottaa raviaskelia; Se pettyikin karvaasti riimunnarun napsahtaessa sen lapaa vasten tiukan “ein” säestämänä. Ihmiset olivat kyllä tiukkapipoisia orjapiiskureita, ei saanut edes vähän karata käsistä... Mielenosoituksellisesti tuhisten se tanssahteli eteenpäin, mutta hitaamassa tahdissa tällä kertaa. Eino heilutteli korviaan edes takaisin ja yritti kovasti esittää, ettei se ollut iloinen jouduttuaan komenneltavaksi. Sillä oli kuitenkin mielettömän huono pokerinaama; Mikään koko maailmassa ei saisi sitä huonolle tuulelle, siitä mä olisin laittanut vaikka pääni pantiksi.

Einolla oli vielä illallakin energiaa säästössä. Se oli kaverinsa Lukaksen kanssa portilla vastassa, kun mä harpoin kieltäni naksutellen kohti tarhausta. Lukas oli pojista rauhallisempi, mutta kyllä Eino tapasi siitä saada silti kaverin leikkeihinsä. Lukas pääsi talliin ensin, ja Einolla olikin tuli hännän alla, kun mä palasin hakemaan punarautiasta. Sitä sai taas muistutella, että sen kuului odottaa oikealla puolella porttia, kunnes sitä pyydettiin eteenpäin. Ori hörisi ja yritti tulla melkein päälle innostuksissaan ja sitä toruessa menikin hyvä viisiminuuttinen ennen kuin se hiffasi, mitä siltä haluttiin. Mä rapsutin orin niskaan ja kehuin sitä, ennen kuin mä lähdin taluttamaan rautiasta talliin iltaruualle.

HAIVAARA ON VIRTUAALITALLI - ULKOASUN KUVAT © PIXABAY