nikki ferrari

ELÄMÄÄ SUUREMPI      MILJOONAPERIJÄTÄR.   

Harva englantilaislajeja harrastava ratsastaja on selviytynyt kuulematta joskus Nikki Ferrarista. Naisella on kiistaton, elämää suurempi maine kenttäratsastuksen kansainvälisenä kuningattarena, ja Ferrarilla onkin ollut näppinsä pelissä melkein kaikkien kenttäratsastuksen tähtihevosten kouluttamisessa ja kisaamisessa. Hevosurheilun lisäksi Ferrari tunnetaan moottoriurheilun puolella erityisesti autopiireissä, eikä suotta; Nainen on Enzo Ferrarin omaisuuden perijätär. Kuuttakymmentä tasaisestä lähestyvä rautarouva on osallistunutkin F1-ajoihin muutaman kerran hyvällä menestyksellä.

Nikki Marilyn Ferrari syntyi italialisille vanhemmilleen Alonsolle ja Louiselle 10. marraskuuta 1967 toisena lapsena; Ferrarilla on julkisuudesta pidättäytynyt, kaksi vuotta vanhempi isoveli Dylan. Indianan maaseudulla syntynyt ja kasvanut Ferrari aloitti hevosharrastuksen naapuritilan hevosilla, ja löysi omalta tuntuvan lajin rallitellessaan erityisesti nuorella täysiveriristeytyksellä peltojen läpi ja ojien yli. 11-vuotiaana nainen putosi mainitun hevosen selästä maastossa kaahatessaan, ja loksautti olkapäänsä sijoiltaan. Lääkäri neuvoi ratsastusta vastaan, mutta tietysti nuori Ferrari kiipesi takaisin selkään heti, kun olkapää sen salli. Mainittakoon, että sankarittaremme ratsasti tuolloin ilman satulaa, kun vähävaraisella tilanpitäjällä ei kunnollisia satuloita ollut.

Teini-iässä Ferrari rupesi käymään viikot lähimmän kaupungin pienellä ratsastuskoululla kaikina päivän tunteina, jolloin ei ollut koulua. Aamuisin nainen oli polkemassa kaupunkia kohti, kun kukko vasta heräsi kiekumaan, ja palasi kotiin syömään kylmää päivällistä. Viikonloput kuluivat edelleen naapurin Felix-ruuna kanssa. Ratsastuskoulu ei ollut varsinaisesti sitä, mitä Ferrari harrastukseltaan halusi, ja olkapäätäkin vihloi, mutta hammasta purren nainen kiipesi kunnon satulaan ja teki kuten käskettiin. Ratsastuskoulu oli vain ponnistuslauta korkeammalle, sillä Ferrari oppi varsinaisen ratsastuksen ja hevosenhoidon alkeet, joita saattoi kotona soveltaa Felixin kanssa harrastaessa. Perinteinen maneesissa sileällä pyöriminen kävi lopulta Ferrarista tylsäksi; Mielenkiinto heräsi uudelleen, kun maneesissa olikin eräänä iltapäivänä esteitä. Ferrari ei ennen ollut edes nähnyt rataesteitä, hypännyt vain ojia ja satunnaisia tukkeja Felixillä. Nuori ratsastaja kiipesi kuitenkin alkeistunnilta aina kokeneiden ratsastajien sekä korkeimmille mahdollisille estetunneille. Ei sillä, että niin pienellä ratsastuskoululla olisi ollut erityisen lahjakkaita estehevosia.

Indianan West Point oli Ferrarille käännekohta. Ajokortin ja jopa auton saatuaan nainen rupesi käymään muutaman tunnin päässä West Pointissa asteen paremmalla ja suuremmalla ratsastuskoululla. Eipä ratsastuskoulu vieläkään ollut hevosnaisen mieleen, mutta se oli välttämätön paha, jos halusi ratsastaa jollain Felixiä paremmalla ja kehittyä. West Pointissa Ferrari tutustui jo Grand Prix-tasoisiin estehevosiin ja löysi erityisesti FR Ebony Lilyn, ruunikonkimon hannovertamman, jonka kanssa Ferrari alkoi treenata ja lopulta jopa kilpailla esteitä päästyään West Pointin tallin kisatiimiin. Lilystä tuli luotettu kisakumppani, ja lopulta matka johti Kaliforniaan estekilpailuihin. Ferrari rakastui ikihyviksi Kaliforniaan, ja palasi vain kuukautta myöhemmin - jäädäkseen. Kaliforniasta tuli nopeasti uusi koti.

KUVA © GORDON DIONNE (CC BY-NC-SA 2.0)

Indiana, Felix, Lily, ja perhe olivat jääneet taakse. Ferrari löysi itselleen työpaikan kilpatallilla ja pääsi hevosvalmentaja Grace Kieferin siiven alle opettelemaan esteratsastusta vieläkin syvemmin, sekä hevosten kouluttamista ja kasvattamista. Tässä välissä Ferrari myös alkoi saada perintörahoja, joskaan ei mitään sellaisten summien suuntaan, kuin mitä tulevaisuudessa odotti. Kiefer huomasi Ferraria valmentaessaan, että vaikka nuori nainen oli selkeästi lahjakas ratsastaja, niin nainen ei ollut sydämeltään mukana esteratsastuksessa. Ferrari myönsi ikävöivänsä Felixiä ja maastoja, joten Kiefer rupesi ohjaamaan naista kohti kenttäratsastuksen maailmaa. Talli vaihtui hienosta estetallista hieman rennompaan kenttätalliin, mutta laadun lasku ei haitannut Ferraria ollenkaan; Nainen oli nyt vihdoin sen oikeasti oman lajinsa parissa, ja ratsasti mielellään tallin irish sport horseja kentässä. Uusi rotu sai Ferrarin lopulta lentämään Irlantiin asti tutkimaan maan kenttäratsastusmahdollisuuksia; Nuori perijätär oli samalla ensimmäistä kertaa Yhdysvaltojen ulkopuolella.

Irlanti jäi vuoden mittaiseksi kokeiluksi, mutta Ferrari toi paitsi oppinsa, myös hevosen mukanaan takaisin Yhdysvaltoihin. Ferrarin ensimmäinen hevonen oli tummanruunikko irish sport horse -ori Logan, jonka kanssa nainen alkoi treenata ja kilpailla kenttäratsastusta, työskennellen yhä samassa kenttätallissa. Loganin kanssa Ferrarin taidot alkoivat karttua ja nousta aina vain korkeammalle. Nyt 21-vuotias Ferrari alkoi tallin lisäksi viihtyä Kalifornian yömaailmassa, ja löysi itsensä bilettämästä 1980-luvun suurimpien rock-nimien ja näyttelijöiden kanssa. Toisina päivinä hevoset jäivät vähemmälle, kun Ferrari löysi alkoholin ja bilehuumeiden maailman. Huhujen mukaan näihin aikoihin olisi syntynyt avioton lapsi, kenties peräti mainittujen rock-tähtien kanssa, mutta Ferrari on kiistänyt huhut alusta asti.

1990-luvulla bilenäyttämö jäi taakse, ja Ferrari otti taas koppia alkavasta kenttäratsastusurastaan. Logan oli edelleen Ferrarin pääasiallinen ratsu, mutta nainen siirtyi töihin ja samalla toi Loganin jo kohtuullisen nimekkäälle kenttätallille, jossa Ferrari pääsi kilpailemaan muitakin hevosia. Logan kilpaili vielä viisi vuotta, ennen kuin hurja ratsastusonnettomuus vei vakavasti loukkaantuneen Ferrarin sairaalahoitoon ja vielä vakavammin loukkaantuneen Loganin eläinlääkärin piikille. Hetken näytti siltä, että Ferrarin ura oli katkennut; Naisen olkapää oli jälleen sijoiltaan, sääriluu katki, kaksi murtunutta kylkiluuta ja lantiomurtuma. Lääkärit ilmoittivat, että 28-vuotias Ferrarin ratsastusura oli päättynyt, ja lantiomurtuman vuoksi lääkärit eivät osanneet vielä sanoa, siirtyisikö Ferrari seuraavaksi perustamaan perhettä vaiko ei. Rinnalla oli kuitenkin 1990-luvun alussa hevospiirien kautta löytynyt kouluratsastaja Ilya Sarkov auttamassa ja tukemassa, kun Ferrari ensin kotiutettiin leikkausten jälkeen melkeinpä kokovartalokipsissä - ainakin Ferrarin omien sanojen mukaan. Kolme vuotta myöhemmin Ferrari otti ensimmäiset julkiset askeleensa kävellessään pyörätuolista neljä metriä alttarille Sarkovin eteen sanoakseen tahdon.

Lapsia ei tullut, mutta ei lantiomurtuman takia, vaan koska Ferrari palaili mahdollisimman nopeasti takaisin hevosen selkään. Ratsastukseen oli vaikea päästä kiinni neljän vuoden tauon jälkeen, minkä lisäksi onnettomuus oli iskostanut pinnan alle pelon, eikä asiaa auttanut jatkuva särky, jota selässä istuminen tuotti. Sarkov ei suostunut katsomaan vaimoaan leikkimässä hengellään palaamalla takaisin naisen melkein rikkoneen lajin pariin, ja yritti saada vaimonsa luopumaan harrastuksesta. Ferrari vastasi tavaramerkikseen muodostuneella kylmällä tyyneydellä ja eropapereilla kahden vuoden avioliiton jälkeen.

Uusi vuosituhat alkoi ryminällä. Ferrarin kenttäura lähti kiitonousuun ja nainen ansaitsi hurjapään maineensa entistäkin suurempana takaisin, kun lehdet alkoivat kirjottaa kenttäratsastuksen Rautanaisesta, joka oli melkein kuollut radalle ja palannut silti takaisin. Ferrarin maine kiihtyi entisestään, kun sisarusten vanhemmat menehtyivät, ja kumpikin Ferrarin sisarus sai perintönsä, jota vanhemmat olivat säästelleet elämällä vaatimattomasti ja julkisuuden ulkopuolella. Ferrarit olivat nyt virallisesti rikkaita. Ferrarin veli Dylan kuitenkin ilmoitti, ettei halunnut rahoja, vaan halusi kasvattaa kaksi pientä lastaan yhtä vaatimattomasti, kuin sisarusten vanhemmat olivat tehneet, ja siirsi suuren osan omasta perinnössään sisarelleen. Rahaa oli, ja se tarkoitti, että Ferrarilla oli vihdoin oma kenttätalli, ja mainetta yllin kyllin. Tragedia toisensa perään vetivät toimittajia Ferrarin puoleen kuin koita liekkeihin, eikä Ferrari voinut enää elää tavallisessa asunnossa, kuten oli tehnyt tähän asti. Siispä nainen rakennutti itselleen hulppean luksustalon Los Angelesiin meren äärelle. Kaksi kerrosta luksusta, ja maanalaisessa kellarikerroksessa yksityinen kokoelma kalliita autoja.

Ferrarin kasvatustyö otti tuulta alleen, minkä lisäksi nainen alkoi valmentaa ja kouluttaa ulkopuolisia hevosia, hukuttaen itsensä täysin työhönsä; Julkisuutta tuoneet tragediat ottivat henkisesti koville, ja vaikka Ferrari ei sitä julkisesti koskaan tahtonutkaan näyttää, niin kenttäkuningatar koki, ettei elämässä ollut enää mitään muuta kuin viski ja ratsastaminen. Näihin aikoihin kuvioihin astui muusikko Ethan Long, jonka kanssa Ferrarin elämä lähti uuteen nousuun, samalla kuin Longin julkiset törttöilyt tekivät pariskunnasta etusivun jutun viikottain ja monissa lehdissä. Ferrari haki avioeroa uudesta miehestään alle vuosi avioitumisen jälkeen. “En mene enää ikinä naimisiin, tunnistan selkeästi hyvän kenttähevosen, mutta en hyvää miestä”, Ferrari kommentoi uutislehdille maaliskuussa 2012. Ferrari piti sanansa, eikä sankaritartamme ole nähnyt kahta kertaa saman miehen kanssa kommentin jälkeen.

Epäonnistuneen toisen avioliiton jälkeen Ferrari muutti toviksi takaisin West Pointiin Indianaan, missä naisen ura oli todella alkanutkin. Päivätyöksi oli muodostunut kenttäpainoitteisten amerikanpuoliveristen kasvatus, jossa Ferrari painotti laadukkaisiin kenttäominaisuuksiin, mutta myös amerikkalaisiin erikoisväreihin. Amerikanpuoliveristen taival alkoi Stratocasterissa, ja jatkui Stratocasterin tytärtallissa ja jatkajassa, Winterbourne Courtissa. Elokuussa 2020 Ferrari teki shokkipäätöksen lopettaa puoliveristensä kasvatuksen ja muuttaa takaisin Kaliforniaan. Mukaan lähti oma kasvatti Marlon Brando, jolla Ferrari uhkasi kuitenkin pysytellä kenttäradoilla aina hamaan kuolemaan asti. “Ratsastus on elämäni. Minua ei pieni putoaminen hätkähdytä”, kuului Ferrarin päättäväinen lausunto. Ei kukaan Ferrarin putoamista pieneksi väittänyt, mutta ilmeisesti kenttäratsastuksen Rautanainen on toista mieltä.

PÄIVÄKIRJA

PÄIVÄKIRJAMERKINTÄ, 29. TOUKOKUUTA 2021

Minähän en tästä enää nuorene, joten en harkitse asioita yhtä kauan, kuin nuorempana - en kyllä nuorenakaan ollut kova harkitsemaan. Siispä viihdytin itseäni hiljaisena lauantai-iltana selaamalla myytäviä taloja Englannissa. Oikeasti hain itselleni kunnollista linnaa, mutta kun vahingossa vastaan tuli pienen kartanon ilmoitus, löysin itseni ihastumasta tähän idylliseen pikkutaloon. Tai no... Harva ihminen taitaa lukea melkein tuhannen neliön taloa pieneksi, mutta puolustuksekseni voin sanoa, että olin kuitenkin etsimässä brittiläisiä linnoja, joten tämä alle tuhannen neliön kartano oli paljon pienempi, kuin mitä olin suunnitellut ostavani. Puistomaista piha-aluetta olikin sitten reippaasti enemmän, ja siihen lukeutui esimerkiksi pieni lampi takapihalla, josta tuli nopeasti Pluton ja Leon suosikkijuttu koko paikassa. Parasta tässä paikassa, joka oli aikoinaan nimetty Orchid Laneksi - nykyään hyvin luovasti Old Orchid Lane -, oli sijainti. Cloudfield oli ajomatkan päässä, joten Marlon pääsi muuttamaan sinne vanhojen kavereiden joukkoon.

Itse muutto oli totta kai hyvin yksinkertainen projekti, koska maksoin muille ihmisille sen hoitamisesta puolestani. Tavarat laitoin kuitenkin itse paikalleen jokaista haarukkaa ja korvakorua myöten. Huonekalujen järjestäjät eivät olleet erityisen mielissään joutuessaan siirtämään huonekaluja useampaan kertaan, ennen kuin ne olivat minun mielestäni oikeilla paikoillaan, mutta tiesin kokemuksesta, että reilu tippi toi kenestä vain esiin iloisen asiakaspalvelijan. Muutin perjantaina, joten vietin viikonlopun hiljaisuudessa koirien kanssa. Marlon muuttaisi vasta maanantaina Cloudfieldiin, joten se oli toistaiseksi vielä täyshoidossa Kaliforniassa vanhoilla tiluksillaan, joita tyhjennettiin ja loppusiivottiin parhaimmillaan. Koirat häsläsivät käytävillä sillä välin, kun minä laitoin kirjoja täyspuiseen kirjahyllyyn oikeassa järjestyksessä. Tuntisin joka solussani epämukavuutta, jos kaikki ei olisi juuri eikä melkein paikoillaan.

Maanantaina aloitin työntekijöiden valitsemisen palkkalistoille. Piha tarvitsisi muutaman työntekijän pitämään sen kunnossa, ja talo tarvitsi siivoojia joitakin kertoja kuukaudessa. Otin myös ylös lähimmät eläinlääkärit, lääkärit, mekaanikot ja kaikki muut ammattilaiset, joita saatoin kuvitella voivani tarvita. Kirjoitin yhteystiedot ylös pieneen kirjaan. Laitoin itselleni kalenteriin ylös työhaastatteluja puutarhureiden ja siivoojien kanssa, ennen kuin soitin kyselläkseni Marlonin saapumisaikaa lähimmälle lentokentälle. Muuttaminen oli kyllä helppoa, mutta muuton jälkeen hoidettavat asiat olivat yksi työmaa. Luotettavaa ja sopivaa henkilökuntaa oli niin vaikea löytää. Kaipasin jälleen Devonia, joka oli tehnyt niin kauan töitä kanssani. Huomattavasti minua nuorempi, mutta villi ja vapaa sielu, jota olin aina rakastanut ja vaalinut. Hitto, jos Devon olisi ollut vähän vanhempi, olisin saattanut viedä hänet vihille. Onnenpotku, ettei ollut, koska avioliittoni eivät selkeästi päättyneet koskaan hyvin. Toisinaan mietin, olisiko Devon tullut minulle takaisin töihin jos olisin pyytänyt, mutta tulin joka kerta siihen tulokseen, että Devonilla oli parempaakin tekemistä, kun minulla ei ollut tallia enää. Ihan niin paljoa en häntä rakastanut, että olisin pitänyt tallia vain häntä varten.

KUVAT © PIXABAY

PÄIVÄKIRJAMERKINTÄ, 26. JOULUKUUTA 2020
Jouluaatto ja -päivä olivat hiljaisia Belgian Bruggessa. Pohjoisen Venetsia. Olin vuokrannut muutamaksi viikoksi itselleni kaksion, jonka makuuhuoneesta avautui suuri ikkuna kanavan ylle, ja iltaisin olin ottanut nopeasti tavaksi istua ulkonevan ikkunan tilaan rakennetulla lepojakkaralla teekuppi kädessä. Huomasin kaipaavani aina vain useammin hiljaisia iltoja poissa ihmisten luota. Kai minäkin olin lopulta vanhenemassa. Kaipuu kotiin kuva-albumien luokse iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mittavassa kirjastossani oli alkuperäisten maalausten ja ensipainoksien joukossa vino pino kuva-albumeita, joissa oli kuvia suvusta, hevosista, ja itsestäni. En varsinaisesti kokenut tarvetta katsella itseäni ihannoiden, mutta muistoja oli toisinaan mukava selata. Jopa muistoja Ilyan ja Ethanin kanssa. Kahden avioliiton jälkeen olin todennut, että kolmatta ei tule, enkä ole katunut päätöstäni. Ilya oli minulle aina hyvä, ja toisinaan kadun sitä, miten asiat päättyvät hänen kanssaan; En sitä, että ne päättyivät, mutta miten ne päättyivät. Ilya olisi ansainnut parempaa. Kuulemani mukaan hän myös löysi sen paremman, mitä oli ansainnut, ja olin onnellinen siitä. Kaiketi olen vain yksinäinen susi.

Ulkona satoi lunta. Kaliforniassa satoi niin harvoin lunta ja jos sitä satoi, niin vähän. Indianassa lunta oli ollut paljon enemmän, ja vaikka olin joka vuosi manannut korkeita lumikinoksia, olin hyvissäni valkoisesta joulusta. Erityisesti nyt, kun minulla ei ollut mitään tarvetta mennä ulos. Saatoin vain istua bruggelaisessa ikkunassa ja katsoa, kuinka lumi satoi kanavan kirkkaalle peilijäälle. Marlon oli vielä turhan nuori matkustaakseen näin kauas, sillä ori harjoitteli vasta trailerissa kulkemista. Sekin kasvoi niin nopeasti. Olin laittanut lapun luukulle Winterbourne Courtin kanssa, ja Marlon oli ollut ainoa hevonen, jonka olin pitänyt itselläni. Aloin olemaan liian vanha juurtumaan ison tallin pariin; Kaipasin Kaliforniaa ja kaipasin vapautta liikkua missä ja miten halusin. Yhden hevosen kanssa se vielä onnistui, mutta kokonaista tallia en olisi jättänyt edes osaavan henkilökuntani käsiin ilman, että olin lähistöllä. Devon oli aina sanonut, että ajoin hänet hulluksi tarpeellani kontrolloida kaikkea. En muista enää minne hän kertoi lähtevänsä uusiin töihin, mutta ulkomaille kuitenkin. Nuori ja kaunis Pierce lähti Ranskaan kilpailuttamaan eurooppalaisia estemestareita. Kenties voisin kotimatkalla poiketa siellä katsomassa, miten hänellä menee, Pierce oli kuitenkin hyvin lupaava ja pääsee varmasti pitkälle urallaan.

Haukku havahdutti minut ajatuksistani. Kanavan toisella puolella, minua kerroksen alempana vaalea koira seisoi ikkunassa ja haukkui ilmeisesti ohilentäviä lintuja. Se heilutti häntäänsä ja haukkui, mutta tiesi paremmin, kuin lähteä jahtaamaan lintuja. Kenties minun pitäisi hankkia koira. Sonja Lovell oli ostanut brittiläiselle tallilleen Cloudfieldiin koiran ja julkaissut siitä kuvia sosiaalisessa mediassa. Sonja ja hänen miehensä Oliver. Miettiessäni mitä tekisin kaikkien Winterbournen hevosten kanssa, olin ilmoittanut Sonjalle, että hänen suuntaansa matkustaisi amerikanpuoliverisiä ja hän saisi jatkaa työtäni niiden parissa. Ei tässä enää nuoremmaksi muututtaisi, Marlon saisi kyydittää minua viimeisten kenttäratojeni läpi, ja sitten kuoppa kutsuisi. Winterbourne Court oli suljettu suurimmaksi osaksi siksi, että olin tainnut vihdoin kohdata kuolevaisuuteni. Ei mulla ollut oikein ketään, jolle jättää kuningaskuntaani, joten Sonja oli valikoitunut tehtävään sopivaksi, olihan hänellä jo oman valtakuntansa alku käsillä ja suora yhteys minuun. Ehkä Sonja katselisi toisinaan vanhaa akkaa tiluksillaan.

Oli yksinäistä viettää joulua yksin; Olin nykyään vieraantunut Dylanista aivan kokonaan, enkä tuntenut hänen vaimoaan tai lapsiaan. Hemmetti, en ole nähnyt Dylania varmaan kymmeneen vuoteen. Tunsin maineeni kenttäratsastuksen rautarouvana ja järjettömänä myyntihaina - totta se oli, minulla oli aina myydä hevonen, tiesi ostaja tarvinneensa juuri sen tai ei -, mutta elämä maailman huipulla vei veronsa. En ehkä tarvinnut muita miehiä kuin Marlonin, mutta ei olisi kyllä haitannut ollenkaan viettää tämäkin joulu jonkun kanssa. Nuorena en ollut ollut valmis lapsiin, koska aina oli uusi vuori valloitettavana, ja nykyään... No, tässä iässä ei kyllä enää tehty lapsia. Kenties sekin oli syy, miksi otin junioriratsastajia monesi siipieni suojaan. Aiemmin mainittujen kuva-albumien välissä asui kymmeniä lehtileikkeitä ratsastajista, joita olin valmentanut ja opettanut uralle, ja heidän menestyksistään. Nyt he olivat kiipeämässä omia vuoriaan. Elämän kiertokulku.

PÄIVÄKIRJAMERKINTÄ, 20. MARRASKUUTA 2020
Winterbourne Courtin lopettaessa olimme sopineet Sonjan kanssa, että Lucifer jää minulle vielä opettelemaan ratsun tavoille. Lucifer oli Stratocasterin amerikkalaiskasvatuksen kulmakiviä, minkä vuoksi se oli muuttanut vauvana Stratocasterista Winterbourneen, joten yhteistä taivalta oli takana jo jonkin verran, mikä teki orin myymisestä niin vaikeaa. Se alkoi kuitenkin olemaan melko valmis paketti, joten olin saapunut sen kanssa kenttäkilpailuihin, joihin Sonjakin oli osallistunut omilla hevosillaan; Päivän päätteeksi Lucifer lähtisi Sonjan mukaan uuteen kotiinsa, ja minä palaisin Kaliforniaan ainokaisen hevoseni luokse.

Sonja oli ennen lähtöjään hieman hermostunut, kenties siksi, että olin harvinaisesti paikalla. Ruunivoikko Charlie kopisteli naisen vierellä närkästyneenä, selkeästi ottaen itseensä Sonjan mielentilasta, joten kurotin rapsuttamaan orin nenäpiitä hellästi. “Ota ihan iisisti. Sinulla on maailman parhaat hevoset alla”, huomautin Sonjalle, joka oli tuonut kekkereihin ainoastaan Winterbournen kasvatteja. “Hyvin se menee.” Sonja hymähti vähän ja muistutti, etteivät amerikkalaiseni olleet mitään automaatteja. Siinä nainen oli kyllä hyvin oikeassa, de Winterit tarvitsivat ehdottomasti osaavan ratsastajan selkäänsä. Ei ne mitään sunnuntairatsuja olleet.

“Palkintojakkaralla nähdään”, lupasin Sonjalle. Kuuluttaja ilmoitti mekaanisen rätinän säestämänä seuraavasta ratsukosta ja yritti vielä saada kuuluville jonkinlaista mahtipontista esittelyäkin. “Rautanainen” tuntui yleistyneen kutsumanimenä viimeisen viiden vuoden aikana; Ei se varsinaisesti haitannut, mutta turhan kiihkeä nimityshän se oli. Luciferia ei kiinnostanut pätkän vertaa millainen rautanainen sen selässä oli; Se tarvitsi selkäänsä ratsastajan, jolla oli parempaa tekemistä, kuin mahtailu. Lisäksi vuosi alkoi tulla päätökseensä, mikä tarkoitti pimeyttä, mikä puolestaan tarkoitti sitä, että Luciferia alkaisi kiukuttamaan. Se oli aamulla yrittänyt jo kääntää minulle takamustaan ja luimia, mutta sehän ei tietenkään käynyt laatuunsa, ei etenkään, kun oltiin vieraassa tallissa. Ori oli saanut kiikuttaa luunsa käytävälle, jossa olin harjannut ja satuloinut sen. Olin ollut kuulevinani supinaa selkäni takaa, mutta en ollut edes vaivautunut vilkaisemaan. Supinaa tuntui kuuluvan jokaisessa tallissa, johon matkustin.

Mustanvoikko lähti matkaan hyvällä energialla. Sen takapää tuntui turhan kevyeltä, mutta ylös asti se ei aikonut tänään nousta. Rata oli suhteellisen helppo ainakin minulle, mutta Luciferia sai selkeästi hieman auttaa. Kulmaestettä lähestyessä Lucifer alkoi hieman epäröimään ja sen askeleet lyhenivät, mutta päätti luottaa minun arvostelukykyyn, ja ylittikin esteen kolisematta. Eihän se mikään siistein hyppy ollut, mutta se oli ohitse ja murehtimisen sijaan oli pakko keskittyä seuraavaan. Radalla - kuten elämässä - ei auttanut jäädä katselemaan taakseen.

Totta kai me päädyimme palkintojakkaralle, kuten olin luvannut Sonjalle. Lucifer oli vähän keltanokka liikenteessä, joten se oli muutaman mutkan kautta päätynyt “vähäiselle” kakkossijalle, Sonja ja Icarus ensimmäisinä. Ei sitä kuitenkaan voinut kuin paiskata kättä, onnitella ja hyväksyä, että oli tehnyt parhaansa. Lucifer pääsi eroon varusteistaan ja sai tarhata uusien tallikavereittensa kanssa ennen lähtöä, mutta lopulta tuli aika pakata se Lovellien traileriin. Rapsuttelin kaikkia kasvattejani, ja viimeisenä lastasin Luciferin traileriin. “Minulla oli kivaa”, mumisin hevoselle lempeästi. “Tehdään tämä joskus uudestaan, jooko?”