Esittelyssä Sotamaalaus

Kukaan ei koskaan perusta suomenhevostallia vapaasta tahdostaan. Aina se on joku pappa, setä tai veljenpojan kummin kaiman isotäti joka kupsahtaa ja sitten se suvun suomenhevosvihaaja joutuu ottamaan hevoset huostaansa, koska kukaan muu ei tiedä hevosista, kuin että niillä on neljä jalkaa ja ne paskantaa karsinan täyteen. Enpä myöskään väitä, että tilanne olisi omalla kohdallani ollut yhtään erilainen.

Se oli äidin veli, joka kuoli. Mulla oli kyllä jo kourallinen suomenhevosia, jotka asuivat kaikki milloin missäkin ja seikkailivat mun mukanani Euroopassa. Mä vietin aikaa pääasiassa Saksassa puoliveritalleilla, mutta kävinpä myös Tanskassa, Ranskassa ja jopa Amerikassa. Suomalaiset Eurooppaan odottamaan, koska ei niillä nyt niin väliä ollut, ne oli pelkkiä suomenhevosia. Tallia mulla ei niille ollut, mutta se muuttui kertaheitolla, kun mulle yhtäkkiä jäikin perintötalli käsiin, enkä mä voinut edes kieltäytyä, kun mulla oli jo hevosia, jotka tarvitsivat kotitallia. Mä en vieläkään tahtonut suomenhevostallia, mutta markkinoilla ei itku auttanut.

“Ei vittu. Ette sitten kliseisempää tallia voineet sysätä mulle” taisi olla mun ensimmäiset sanani, kun mä näin Miika-enon vanhan, punaisen ladon. Mä hautasin kasvoni käsiini ja hetken mietin, pillahtaisinko itkuun vai nauraisinko. Se ei vaan tuntunut todelliselta. Lato oli juuri sellainen punainen höskä, jonka hevoshullu sukulaisparka joutuu remontoimaan hevosilleen, kun se pahamaineinen sukulainen kuolee. Siinä oli vielä valkoiset karmit ja kaikki! Pihalla oli latojen kanssa yhteensopiva asuintalo ja saunan yhteyteen rakennettu puuliiteri. Naapuritaloa ei edes nähnyt tiheän puukasvuston läpi, joten se “oma punainen pirtti” - no joo, olihan tämä talo pirttiä suurempi - tuntui musertavalta kohtalolta. Tässä sitä nyt oltiin, ypöyksin ja kourallinen suomenhevosia. Teki mieli heittäytyä keväiseen loskaan ja vetää klassiset itkupotkuraivarit.

Sotamaalaus oli lähinnä lehmänavetta muutamalla simppelillä karsinalla, mutta mulle se ei tietenkään kelvannut. Mä hommasin muutamat tallissa seisovat hevoset kesäksi naapurin Luusujen tarhaan, ja pistin ranttaliksi Miikan vanhassa navetassa. Lekalla vaan koko paska matalaksi! Karsinat lähtivät melko heppoisesti menemään, ja tilalle mä rakensin kahdeksan tukevampaa puukarsinaa kaltereilla, ennen kuin mä muutin hevoset Luusujen tarhasta takaisin navettaan, joka nyt muistutti jo tallia. Kahdeksan tuplaantui 16:ksi ja sitten 20:ksi karsinaksi, joten täysikokoinen talliremontti toiseen latoon ei tullut yllätyksenä. Ensimmäisinä päivinään Sotamaalauksen talli muistutti melkein jopa keski-Euroopan hienoja puoliveritalleja, joskaan se ei kiiltänyt yhtä hyvin, mutta nykyään ne on aika lailla heinäpölyn ja hämähäkinverkkojen peitossa. Tallissa on ilmalämpöpumppu, jotta lämpötila pysyy ihanteellisena hevosille ja ihmisille, heinävintti ja rehuhuone, sekä ikisiisti varustehuone; Varokin siis laittamasta edes kaviokoukkua väärinpäin! Karsinoissa on teräsvahvistetut nurkat, kumimattopohja ja sahanpurupeite, ja ne siivotaan päivittäin. Minkäänlaista pesukarsinaa tallissa ei kuitenkaan ole, joten peseminen täytyy hoitaa pihalla. Lantala on piilotettu tallirakennuksen taakse.

Kesästä 2020 eteenpäin pihalta löytyy myös pikkutalliksi kutsuttu nelikarsinaiseksi talliksi remontoitu pienempi lato, jossa mun Miika-enoni omistama vanha Fordin avolavaromu on seisonut tähän asti. Hevoset tarhaavat vuoden ympäri samoissa valkoisissa puuaitauksissa, jotka alkavat pihalle johtavan hiekkatien varrella ja jatkuvat talonpihan ympärille. Ne tarhataan noin 3-6 yksilön ryhmissä mahdollisuuksien mukaan, minkä lisäksi varsat tarhaavat emiensä vakioryhmässä vieroitukseen asti. Vieroituksen jälkeen varsat ja nuoret asuvat syksyllä 2019 valmistuneessa, Samin rakentamassa lämpimässä, kahteen osaan jaetussa pihatossa. Yhteensä pihattoon mahtuu peräti kahdeksan varsaa per puoli. Pihalla seisoo lisäksi valkoaitainen hiekkapohjainen ratsastuskenttä, jonka laidalta löytyy pieni estekalusto. Ratsastusmahdollisuudet ovat paremmat maastossa, josta löytyy useampi maastoreitti, niin esteetöntä kuin maastoesteellistäkin.

Henkilökuntaa Sotamaalaukseen on toisinaan hankala löytää; Ruusujärvi on naurettavan pieni kylä Kalmankaltiosta noin 20-25 kilometriä lounaaseen - kylälläkin on vain ruokakauppa, ompeluliike, muutama vaatekauppa, kahvila ja Ruusupubi, sekä pieni elokuvateatteri, joka on avoinna kesäisin -, eikä täällä asu kuin kaiken kaikkiaan noin 200 ihmistä. Sen lisäksi Sotamaalauksen tilat sijaitsevat peräti neljän kilometrin päässä keskustasta, ja vielä päinvastaisessa suunnassa, kuin suurin osa työnhakijoista. Silti Sotamaalaukseen on saatu raavittua kasaan tarpeeksi iso henkilökunta pitämään huolta suuresta hevosmäärästä. Vaikka mä toiminkin pääpiruna tallilla, niin työntekijöiden onneksi ne on pääasiassa Ravnan alaisia. Ravna Holster on mua kaksi vuotta nuorempi saamelainen hevosnainen, joka asui teinivuotensa mun kotikadulla, ja me roikuttiin yhdessä ulkona viikonloput. Mutsikin sanoi aikoinaan, että sillä on kaksi tytärtä; Mä ja Ravna, yö ja päivä. Mä voisin puhua Ravnasta tunteja putkeen. Hevosten kanssa se on hyvin rauhallinen, päättäväinen ja yksinkertaisesti lahjakas; Se selkeästi kuuluu hevosen selkään. Ravna tekee töitä ihan erityisesti Hilpan kanssa, mutta hoitaa myös niin monta muuta hevosta, kuin kerkeää. Se ottaa käskynsä multa - vaan ja ainoastaan multa -, mutta päätyy suurimmassa osaa tapauksista silti tekemään oman mielensä mukaan. Ja se on okei, ei se olisi mun Ravna jos se ei olisi sitä mieltä, että se tietää mua paremmin (turha yrittää samaa temppua, vaan Ravna saa tehdä niin!). Ravna on kuitenkin iloinen ja aurinkoinen ihminen, siltä saa aina kysyä apua, eikä se koskaan lakkaa etsimästä hopeareunuksia ihan jokaisesta tilanteesta, johon se koskaan joutuu. Kuva on muuten otettu Ravnan 25-vuotisjuhlista. Se laittoi tekorusketusta, normaalisti se on ihan kalkkilaivan haamukapteeni, ja sitten sen meikkivoide oli liian vaalea muulle vartalolle. Ole hyvä vaan, muru.

Miestä mä en koskaan välittänyt hommata itselleni, vaikka sukulaiset jaksoivat muistutella, että jokainen talo tarvitsi isännän - Sotamaalaus pyöri muuten hyvin useamman vuoden ilman minkäänlaista miestä talossa -, kunnes koitti se kohtalokas ilta. Oli lauantai, helmikuun loppua, ja mä päätin pitkän viikon päätteeksi ansainneeni illan ulkona. Lähdettiin siis Ravnan kanssa melkein 25 kilometriä Kalmankaltioon asti ja etsittiin äänekkäin baari; Ei Ruusujärven pieni Ruusupubi ole mikään ilta ulkona! Mä heitin muutaman vilkaisun ihan helkkarin pitkän ruskeatukkaisen äijän suuntaan (Sam on siis ihan oikeasti melkein kaksmetrinen!), mutta sitten mä vetäydyin nurkkaan Ravnan ja drinkin kanssa. Illan päätteeksi mä olin selvittänyt enemmän tai vähemmän vastentahtoisesti, että se ruskeatukkainen äijä oli Sam, sen kaveri oli Liam, ne oli kanukkeja ja vaeltamassa Kalmankaltion erämaissa. Se oli kyllä yksi hullu hirvi, jos se Suomeen asti lähti etsimään vaellusmestoja, Kanada on ihan kelpaava sellaiseen. Luulisi, että sellainen lumiukko olisi lähtenyt Bora Boralle. Mutta ei, siellä se oli, pikkusen Kalmankaltion baarissa, ja tilasi se jopa taksin, että päästiin Ravnan kanssa aamuyötä vasten kotiin.

Jotenkin siinä sitten kävi niin, että Sam laittoi viestiä sunnuntaiaamupäivänä ja kysyi, että millainen mulla oli olo ja olinko päässyt turvallisesti kotiin. Mä en ollut puhunut sen kanssa kovin paljoa edellisenä iltana enkä varmasti ollut antanut kiinnostunutta mielikuvaa, mutta niin se miehenkutale vaan tiesi jo mua paremmin, ja tietääpä edelleen. Kun mulle sitten tuli haikea fiilis, kun Sam lähti seuraavalla viikolla kotiin Kanadaan, mä aloin epäilemään, että enhän mä vaan ollut kusessa siihen! Myöhemmin ajateltuna mua ihmetyttää, etten tajunnut silloin, miten lääpälläni mä jo olinkaan. Hullusta hirvestä tuli mun hullu hirvi, kun se sitten syksyllä muutti jo Suomeen mun luokse! Ihan kamalaahan se oli, yhtäkkiä joku kanukki muuttaa tuhansia kilometrejä mun katon alle, enkä mä edes tiedä, osaanko mä elää samassa tilassa sen kanssa! Se oli vähän sellainen hutaistu mieliteko, mutta vielä en oo katunut.

Luonteeltaan Sam on epäilemättä ihan täysi kymppi. Se on kärsivällinen, ymmärtäväinen ja hirmuisen välittävä ihminen. Se on omaksunut nopeasti roolin mun järjen äänenä, kun multa kuulemma sellainen puuttuu, ja se kaikin puolin täydentää mua ihmisenä. Älä kuitenkaan anna sen hämätä, vaikka se on tosi asiallinen ja järkevä osan ajasta, niin sillä on tosi lapsellinenkin puoli, joka pääsee esiin pääasiassa Samin kavereiden kanssa; Liamin ja Cloudfieldin Oliverin kanssa siitä kuoriutuu maailman pisin viisvuotias. Humalassa se vasta hauska kaveri onkin; Sam onkin mun vakiobaariseura, vaikka se ei kovin paljoa juokaan, ja suuren kokonsa takia sillä menee aika paljon viinaa että se pääsee vauhtiin. Bilettämisen vastakohtana Sam on ihan hirveä kirjanörtti, ja se on opiskellut ihan Oxfordissa englannin kielen kirjallisuutta. Vaikka se ei ihan valmistunutkaan, vaan kyllästyi ja lähti etsimään seikkailua vaeltamisen ja maailmanmatkaamisen muodossa, niin Sam sai Ruusujärvellä töitä yläasteen englanninopettajana. Sen oppilaat tykkää siitä, koska se on nuori ja cool, ja sillä on hyvä vastavuoroinen suhde sen oppilaisiin; Sam opettaa niille englantia, ja ne opettaa Samille suomea.

Mä ajattelin Samin muuttaessa Sotamaalaukseen, että suurin haaste olisi saada parisuhde ja hevosbisnes toimimaan, kun Sam ei antanut millään tavalla ymmärtää, että sillä olisi minkäänlaista mielenkiintoa hevosiin. Mutta kappas kummaa vaan, se oli hevosten kanssa kuin kotonaan. Ilmeisesti se oli Kanadassa ollut kyllä jonkin verran tekemisissä hevosten kanssa, ja se on aika luonnonlahjakas hevosmies, hevoset ei vaan ole Samin suurimpia intohimoja. Kyllä se mielellään kuitenkin auttaa tallissa tarvittaessa, ja kipuaa se mielellään Sotiksen isoimpien hevostenkin selkään! Se on niin loistava hevosten kanssa, että mä menin ja ostin sille ihan oman möhkälehevosenkin.

Minä ite sitten? Sitä olisi varmaankin paras kysyä Samilta tai Ravnalta, koska mä olen aina ollut erittäin huono kertomaan itsestäni mitään. Edustavaa kuvaakin etsiessä piti mennä teini-iän viimeisiin vuosiin asti (vasemmalla näette Sannin, 18 tai 19), joten se kertonee musta jotakin. Ainakin sen, etten mä viihdy kameroiden edessä. Vannon kuitenkin, että mun kulmakarvani näyttävät nykyään paremmalta! Mutsi kutsui mua pesukarhuksi, kun mä vartuin, koska maalasin mun silmäni aina mustalla, ja se tyyli on jämähtänyt vielä kolmeakymmentä saavuttaessa. Kotioloissa ja tallilla en tietystikään meikkaa, mutta tummanpuhuvat vaatteet ja toisinaan niititkin ovat vahvasti läsnä. Ruskeaan päähän menee joskus musta väripurkki, mutta värin ylläpitäminen ei oikein ole mun juttuni, kun muutakin tekemistä olisi kotipiha täynnä. Pituudella mua ei ole siunattu, mutta venyn mä 170:een senttiin korkokengät jalassa. Ei se mitään, ollaan Ravnan kanssa yhdessä kääpiöitä.

Mä asuin tosiaan Kiteen suunnilla lapsuuteni, ja kesät mä vietin suureksi osaksi mun Miika-enoni luona Lapissa Sotamaalauksen hevostilalla. Se oli paljon pienempi mesta silloin, hevosia mahtui talliin sen kahdeksan kappaletta, ja erityisesti Salaliittoteorian emä Epäilys oli ihan hirveä hevonen, jota mä pelkäsin. Mustan raamatun isä Tuonelanjoutsen sen sijaan oli mun suosikkihevonen koko maailmassa, ja sen kanssa mä opettelin ratsastamaan. Myöhemmin mä rupesin Kiteellä käymään ihan ratsastuskoulullakin, kun mä pystyin korvaamaan osan maksuista tekemällä tallitöitä. 18-vuotiaana mä lähdin pääkaupunkiseudulle, mutta en pitkäksi aikaa; Ikää oli tarpeeksi nähdä maailmaa, ja mähän halusin nähdä kaiken. Mä reppureissailin ja jopa asuin kuukausikaupalla eri maissa, lähinnä tehden töitä hevostalleilla. Mä näin Eurooppaa ja vähän Amerikkaakin, jonne mä päädyin Nikki Ferrarin itsensä mukana. Mä työskentelin silloin Saksassa puoliveritallilla ja mun lapsuuden idoli, kenttäratsastuksen kuningatar Nikki Ferrari tuli sinne ostamaan hevosta - ja mut laitettiin esittelemään sitä hänelle! En mä tiedä, mitä Nikki mussa näki, mutta se järjesti mut Amerikkaan, jossa mä hoidin ja ratsastin sen kalliita kenttähevosia, mitä mä edelleen pidän mun suurimpana saavutuksena koskaan. Mä elin mun unelmaelämää, kun kutsu kävi; Miika oli paskana, eikä lääkärit lupailleet hyvää. Mä kerkesin olemaan kotona kolme viikkoa, kun Miika sitten kuoli, ja mä jouduin ottamaan Sotamaalauksen vastuulleni.

Aino Suonsilta on kaksvitonen nainen Espoosta, ja sen persoonallisuudesta kertoo hyvin paljon, että se pakkasi kimpsunsa ja muutti Lappiin viikon sisällä idean saamisesta. Se on uhkarohkea, umpihullu, kylmäkiskoinen ja kaikkitietävä, mutta ehkä sen takia mä siitä pidänkin niin paljon. Se on Sotamaalauksen todellinen vahtikoira; Huntin haukku ei haavaa tee, kun taas Aino on hiljainen mutta kun se puree niin se puree kovaa. Hevosten kanssa Aino on todella osaava, vaikka sillä ei meriittejä olekaan nimissään, eikä sillä ole edes alan varsinaista koulutusta. Se on niin kirja- kuin katufiksu kaveri, ja toimii jopa Sotamaalauksen ensiapueläinlääkärinä; Ei se tietenkään varsinaisia eläinlääkärintöitä tee ilman minkäänlaista lupaa tai koulutusta, mutta osaa yleensä antaa aika hyviä esidiagnooseja, jotka eläinlääkäri sitten kutsutaan vahvistamaan. Kun se ei leiki hevosten tohtori Housea, se kouluttaa varsoja Ravnan kanssa ja kilpailee etenkin kenttäratsastuksessa; Hurjapäällä hurjapään laji. Vapaa-ajallaan Aino käy Kalmankaltiossa ratsastamassa vähän kovatasoisempaa puoliveritammaa, enkä mä ihan ymmärrä, miksi se päätyi meille suomenhevosten pariin töihin. Ei se kai saanut ilman todisteita osaamisestaan töitä oikein muualta.

Vaikka mä ylistänkin Ainoa maasta taivaisiin sen taitojen osalta, ihmisenä se on kaikkea muuta kuin helppo. Sillä on luontaista auktoriteettia ja kyllä se halutessaan osaa olla todella karismaattinen ja lumoava, mutta yleensä Aino on luotaantyöntävä ja välinpitämätön ihmisiä kohtaan. Jos Ainolla ei olisi supisuomalainen nimi, sitä ei kyllä hevillä uskoisi suomalaiseksi. Sillä on sellaista brittiläistä hienostuneisuutta, eleganssia ja ylemmyydentuntoa, eikä se pahemmin seurasta perusta saatika välitä teeskennellä. Paitsi Samin kanssa. Samin kanssa se on hymyileväinen, avoimempi ja nauravaisempi. Mikäli Sam ei tietäisi paremmin, mä saattaisin olla jo sinkku.

Vanhemmat antaa lapsilleen joskus kummallisia nimiä, ja vuosien 1980 ja 1999 välillä nimen Lumikki on saanut 83 naista. Yksi heistä on Lumikki Naaraniemi, Sotamaalauksen eläväinen ja oudoksuttu hevostenhoitaja. Ei hätää, meillä näitä punapäitä kyllä riittää. Erityisesti kesäisin päästä varpaisiin - tai ainakin melkein - pisamainen Lumi viettää jokaisen vapaan hetkensä joko tallilla, tai maalaamassa. Se onkin sellainen villi, boheemi sielu, joka uskoo ties mihin taikauskoihin ja pseudotieteisiin, on vegaani - ei, se ei muuten ole niitä vegaaneja, jotka pitää kysymättä kovaa ääntä uskomuksistaan ja tuomitsee jokaisen sekasyöjän alimpaan helvettiin - ja osoittaa aktiivisesti mieltään. Lumi on todella maanläheinen, suosii pukeutumisessaan vastuullisesti tuotettua puuvillaa ja muita luonnonkuituja, ostaa vaatteensa kierrätettyinä ja kulkee kesäisin paljain jaloin. Toisinaan sitä katsotaankin kieroon Ruusujärvellä ja jopa Sotamaalauksessa, mutta koska Lumi on yksi mun suosikki-ihmisiä koskaan, se ei missään nimessä ole katoamassa Sotamaalauksesta minnekään.

Tämäkin Lumikki on kuin kotonaan eläinten kanssa, ja se tekee Lumista loistavan hevostenhoitajan, koska se on lahjakas niiden kanssa; Ei Lumi pelkästään onneen ja energioihin luota, vaan on käynyt monien vuosien koulutukset ja perehdytykset hevosiin liittyen, mutta ei hyvästä karmasta haittaakaan ole. Eläinten lisäksi Lumi on tosi hyvä ihmisten kanssa, kun ne vaan antaa sille mahdollisuuden. Se arvostaa rauhaa ja on luonnostaan loistava sovittelija, mikä tulee toisinaan tarpeeseen Sotiksessa, kun me otetaan Ainon kanssa vähän yhteen. Lumi myös rakastaa leipomista ja erityisesti suklaata, ja sillä on oikeasti ihan aina tarjota Pandan maitosuklaata, koska se on palmuöljytöntä ja tukee vastuullista kaakaokauppaa.

Jenni Nevala on kahden tytön äiti, aviovaimo ja yksi Ravnan alaisista työntekijöistä Sotamaalauksessa. Jenni on ollut meillä töissä melkeinpä siitä asti, kun mä muutin maisemiin, ja tekee vähän kaikenlaista duunia; Liikuttaa tai ruokkii hevosia ja siivoaa tallin tiloja, sekä huolehtii siitä, että tallissa on aina Pullavaa. Jenni on siis vähän niin kuin kaikkien tallilaisten äiti. Ainakin yhden, koska Jenni on raahannut 13-vuotiasta Jilla-esikoistaan tallilla siitä asti, kun Jilla oppi kävelemään. Jillasta onkin tullut melkeinpä perhetuttu, kun me ollaan kaikki istuttu mun keittiössäni katsomassa videoita pikkuisesta Jillasta. Nykyään se onkin sitten aika teini, hirveän dramaattinen ja niin aikuinen, vaikka oikeasti se on meidän kaikkien mielestä vielä ihan lapsonen. No, ei ihan lapsonen, koska oon mä melkeinpä lahjoittanut Jyrkin sille. Pätkämittanen Jilla nimittäin hoitaa, ratsastaa, ajaa ja kilpailuttaa Jyrkiä melkeinpä täyspäiväisesti. Se tulee Sotamaalaukseen koulun jälkeen Samin kyydillä, hoitaa Jyrkin ja ehtiessään muita hevosia, ja lähtee vasta illalla äitinsä kanssa kotiin myöhäiselle päivälliselle. Luonteeltaan Jilla tulee melko paljon äitiinsä, molemmat on järkeviä, päämäärätietoisia ja rauhallisia, mutta Jilla on lisäksi näsäviisas, aika kaikkitietävä ja seuransa suhteen nirsompi; Kyllä Jilla on kohtelias niillekin, joista ei varsinaisesti pidä, mutta hakeutuu nopeasti joko parempaan seuraan, tai on yksinään. Sotamaalauksessa parasta seuraa on totta kai Sam, joka on ottanut Jillan siipensä alle, ja johon Jilla on ehkä vähän (paljon) pihkassakin, vaikka ei missään nimessä myöntäisi sitä kenellekään.

Kotimaastaan Yhdysvalloista Suomeen kolmekymppinen Jonathan Wilde rantautui suomalaisen tyttöystävänsä mukana; Pari tapasi New Yorkissa, jossa newjerseyläinen Jon oli viettämässä kesälomaa ystävien kanssa, kun taas Katariina-rakas oli kaupunkilomalla Rovaniemeltä. Kahden vuoden suhteen jälkeen pari meni naimisiin, ja avioliittoon syntyi poika nimeltä Arlo. Avioliitto kariutui vuosi Arlon syntymän jälkeen, ja myrskyisän avioeron jälkeen sille jäi ainoastaan poika; Rahaa palata kotiin ei ollut, ja niin Jon jäi Arlon kanssa Suomeen. Pienestä Ruusujärvestä tuli uusi koti, kun Katariinaan piti saada hajurakoa ja Jon kaipasi kipeästi töitä, joita ei tuntunut olevan huonosuomiselle miehelle tarjolla. “Kaverin kummin kaiman naapurin”-linjan kautta meille ilmeisesti vapautui enemmän tai vähemmän virallisesti tallimestarin paikka, ja Jon liittyi tiimiin. Miten tämä paikka vapautui on vähän sumussa, mutta loppujen lopuksi Jon on ollut hyvin passeli lisäys ryhmärämään.

Kielivaikeudet ajoivat Jonin erityisesti Samin seuraan, ja toinen mies hyvin naisvaltaisessa työympäristössä on tehnyt ihan hyvää Samillekin. Alkuun hieman ujokin Jon pysyttelee tutussa seurassa, mutta on suurisydäminen ja leppoisa ihminen, jonka kanssa on helppo tulla toimeen, kunhan se ensin pääsee ulos kuorestaan. Jonilla on lämmin, vapautunut nauru, ja laajan skaalan huumorintaju, joka ilmeisesti soveltuu niin seuraan kuin seuraan; Jonin kanssa ei oikeasti voi olla hymyilemättä. Ilmeikäs ja kehonkielellään, erityisesti käsillään paljon puhuva mies tekee tallimestarin roolissaan vähän tavallisesta poikkeavia tehtäviä; Jon ei niinkään huolehdi hevosista, vaan enemmänkin tallin itsensä ja muiden tilojen hyvinvoinnista. Sam kun on päivät koulussa töissä, niin Jon on kanukin tilalla fiksaamassa lankoja. Erityisenä bonuksenaan Jonilla on sähkötyölupa, joten miehen harteille jäävät aika lailla kaikki sähkötyöt.

Huntti (tai Rontti), oikealta nimeltään Hunter joka taipuu miksikin hunsvotiksi sen metkujen ohella, on parivuotias risteytyskoirauros ja Sotamaalauksen virallinen tallikoira, sekä Samin luotettu aisapari yhä kovin naisvaltaisessa yrityksessä. Suurimmaksi osaksi Huntti on saksanpaimenkoiraa, ja sillä onkin saksanpaimenelle tyypillinen helposti koulutettava, laumaorientoitunut luonne. Älykäskin se on, vaikka unohtaa jatkuvasti näyttää sen. Huntti on hurjan ihmisrakas ja oikeasti se on vain ylikasvanut nelijalkainen pikkulapsi. Vieraitakin se tervehtii loikkaamalla ilmasta suoraan syliin; Et olisi ensimmäinen, joka on mätkähtänyt selälleen, kun Huntti tulee moikkaamaan. Rakastavasta luonteestaan huolimatta Huntilla on kyllä haukkua ja suojeluvaistoa, ja se muistaa kovaan ääneen ilmoittaa vieraan saapumisesta, vaikka hoitaakin tervehtimisen ihan omatoimisesti. Se on varsin ruokamotivoitunut, mutta sulattaa onneksi valtavat määrät ruokaa juoksemalla tallipihalla ihmisten ja hevosten jaloissa aamusta iltaan, ja se lähtee mielellään mukaan ratsastuslenkeillekin. Huntin karkaamista ei tarvitse pelätä, se tulee kyllä luokse viimeistään siinä vaiheessa kun nimi vääntyy muotoon Hunttiperkele. Erityisesti otus rakastaa toki saada ihmisten huomiota ja täyttää annettuja tehtäviä, mutta tylsistyessään se viihtyy vaikka hevosenvartijana tarhojen ääressä. Päivät juostuaan Huntti käpertyy mielellään sohvalle tai sänkyyn viereen.

Mun suureksi kauhukseni kesällä 2020 Luusujen vanhan tilan osti ja remontoi kolmekymppinen Riina Vaskivuo, joka perusti Sotamaalauksen naapuriin Vaskivuon ratsastuskoulun. Syksyllä 2020 toimintansa aloittava ratsastuskoulu majoittaa peräti kolmekymmentä ratsastuskouluhevosta, ja puitteet ovat suuremman tontin myötä aavistuksen paremmat, kuin meillä; Tontilta löytyy nimittäin maneesi, joka on lauantaisin ja sunnuntaisin sotislaisten vapaassa käytössä, sekä noin puolentoista kilometrin päässä olevat suurlaitumet, jonne sotislaiset voi viedä kesäkuusta elokuuhun asti. Vaikka mä en varsinaisesti fanitakaan ratsastuskoulua naapurissani ihan vain periaatteesta, niin todellisuudessa tila on rauhallinen, eikä aiheuta muuta häiriötä kuin ohiajavat autot ja toisinaan meidän tontin ohi kulkevat ratsukot. Samin käskystä Sotiksen ja ratsastuskoulun välit on ihan hyvät, mutta ei tässä nyt mitään ylimpiä ystävyksiä kuitenkaan olla. Vaskivuo on kuitenkin ihan kiltti ihminen ja tontin rajan ylitse saa kulkea siitä erikseen ilmoittamatta. Maneesin viikonloppukäytöstäkään ei tarvitse ilmoittaa, mutta sotislaisten kanssa on toki hyvä sopia, ettei kukaan muu ole suunnitellut käyttävänsä maneesia samaan aikaan; Varustehuoneesta löytyy Sotamaalauksen varauslista maneesille, mutta se ei aina ole ajan tasalla. Sana kulkee suullisesti paljon paremmin.

Hevoset pitää kunnossa Sotamaalauksen vakioeläinlääkäri, parivuotiaan pojan isä Niklas Raitio. Ravnan ja Niklasin tiet ovat ristenneet hevospiireissä sillä välin, kun Sanni vietti aikaa ulkomailla, ja Ravnan kautta Niklas valikoituikin Sotamaalauksen luottolääkäriksi; Bonuksen kaupan päälle Niklaksen kaksoissisko Noora hoitaa Sotamaalauksen hevosten kengityksen! Raition kaksoset ovat molemmat kylmähermoisia ja aidosti välittäviä rovaniemeläisiä, jotka muuttivat Ravnan pyynnöstä-kautta-kehotuksesta Kalmankaltion läheisyyteen työskennelläkseen Sotamaalauksessa, sekä muilla talleilla keikkaluontoisesti. Kaksosten yhteinen klinikkakompleksi sijaitseekin Kalmankaltiosta kolme kilometria länteen, joten tarvittaessa matka klinikallekin taittuu. Niklas on kaksosista maanläheisempi, ja se näkyy myös päällepäin; Mies on melko tavanomaisen näköinen, pukeutuu rennosti t-paitaan ja farkkuihin, eikä pahastu pukea kerroksia kerroksien päälle. Noora sen sijaan on räiskyvä punapää, eikä suostu vaihtamaan pillifarkkuja edes kylmällä säällä kuin vasta sitten, kun niissä kulkeminen ulkona on fyysisesti mahdotonta. Noora on myös ulospäinsuuntautuneempi, hieman päällepäsmäri ja puhuu minkä kerkeää; Sen hersyvä nauru myös kuuluu kauas, ja koko pitäjä tietää kyllä, milloin Noora on paikalla.